Kuin vanhuus tuli ja palkka ja toimitustulot lakkasivat, silloin hän oli jo niin tottunut kokoamiseensa ja säästämiseensä, että hän ei mitenkään voinut tuntea itseään onnelliseksi, jos pääoma ei yhä edelleen kasvanut.
Jos joku tuli pyytämään rahaa siihen tai tähän tarkoitukseen, niin hän aina surkeammalla äänellä vastasi: "Säästäkää minua! Ajatelkaahan toki, että minulla ei enää ole mitään tuloja, paljaita menoja vain!" Menipä tuo itaruus niinkin pitkälle, että, kuin kaupunkilaiset, hänen otettuaan eronsa lääkärin toimesta, panivat hänelle toimeen päivälliset, hän meni ystävänsä Voldin luo ja salaa kysyi häneltä, eikö Vold voisi järjestää sitä puuhaa niin, että hän, Ribe nimittäin, saisi tuon kunnioituksen rahassa.
* * * * *
Tänne nyt sallimus oli ohjannut lastenkodin Anen. Täällä vakoilivat ja vartioivat nämä molemmat ahneet olennot toinen toistansa.
Täällä lastenkodin Anen silmät tähystelivät kaikkea ja kaikkialta, yksin Riben ajatuksiakin ja aikeita, eikö niitäkin kävisi siepata itselleen.
Täällä Ane ihmetteli itseään, että voi päivät päästään olla niin säästäväinen ja omaa voittoa pyytämätön; mutta silloin häneltä jäi huomaamatta, että tuon kaiken vaikuttimena olikin vain suuren suuri ja hyyinkin omaa voittoa tavoitteleva tulevaisuuden toivo: toivo saada kaikki Riben tavarat ja rahat.
Ja täällä istui Ribe vanhempiensa syrjäkuvia reunustavain kultakehysten alla, nieleksien Anea silmillään joka kerran, kuin palvelija teki itselleen asiaa nurkkakammariin.
Molemmat he olivat yhtä ahneet, molempain vika oli yhtä inhottava toisen silmissä. Mutta ottivatko he oppia toinen toisestaan? Ribe oli vanha eikä siis vähääkään taipuvainen muuttumaan. Entä Ane? Pelottikohan häntä tämä peilikuvansa?
Seuraava luku näyttää sen.
Ane oli tähän aikaan pieni, pyöreävartaloinen, valkoverinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, silmät harmaat, levottomat ja usein kavalasti välähtelevät, kulmakarvat niin vaaleat, että niitä tuskin näkyikään, ja suu niin naurettavan pieni, että se näytti vain pieneltä reiältä, jonka ympärille huulet olivat puristuneet kokoon kuin millähän kurenauhalla. Puhuessa kuului ääni laulavalta, hiljaiselta, sairashuoneen omaiselta.