Viisitoista vuotta oli hän jo ollut Riben luona. Ja kun Ribe oli tottunut tuntemaan suurta kunnioitusta hänen tahtoansa ja valtaansa kohtaan, niin olikin Ane tullut ukolle ihan välttämättömäksi.
Siitä asti, kuin Antonin juttu tapahtui, sanoi Ribe itsekin pitävänsä ihan tunnon asiana, että Ane pysyi hänen luonansa niin kauan, kuin hän eli.
IV.
Kaksi onnen tavoittelijaa.
Anton oli Riben ainoa sukulainen, naimaton veljenpoika maalta. Hän oli muutamia kuukausia sitte ollut vieraana setänsä luona.
Pieni, punapartainen ja muutenkin punakka herra hän oli, villatuppu kummassakin korvassa ja pieni, valkoharmaa korvatupsu korvanlehdissä kuin pikku lampaan saparot. Suun ympärillä neuvottomuus, melkeinpä vavistus värehti, kuin hän seisoi kenen hyvänsä edessä, ja katse oli arka, melkein kuin koiralla, joka on varastanut.
Muuten hän oli rehellinen ja hyvä, ja hänen omatuntonsa oli niin valpas, että hän tuon tuostakin joutui varsin epätietoiseksi, mitä hänen tuli tai mitä hän uskaltaisi sanoa tai tehdä. Hiljainen ja harvasanainen ollen tämäkin Ribe harvoin puhui muuta kuin kiitollisuuttansa sallimusta tai ihmiskuntaa kohtaan, vaikka useimpain mielestä hänellä hyvin vähä oli kiittämisen aihetta.
Saatuaan kupin kylmää kahvia tai vähän jäännöksiä Riben ja Anen niukasta päivällisestä tahi kuin häneltä kysyttiin terveyttä, niin aina kuului yhtä kiitollinen ja vaatimaton vastaus:
"Se on oikein suurenmoista; niin se on … täytyy sanoa, että se on vähän…"
Samaan tapaan puheli hän aina, milloin kuka hyvänsä sai hänet jotakin lausumaan.