Että Anton oli rohjennut tulla kaupunkiin ja uskaltanut mitättömään olentoonsa kiinnittää setänsä huomiota eikä ollut pysynyt koko ikäänsä syrjäisessä nurkassaan, se tapahtui siitä syystä, että ajat olivat niin huonot ja isältä peritty talo niin velkainen, että hänen täytyi luopua siitä ja arvella Amerikkaan lähtöä.
Kauan vavistuaan häpeästä jo ajatellessaankin sellaista rohkeutta ja moneen kertaan arasti katsottuaan kiviaitoja, suota ja kangasta, ikään kuin peljäten jonkun niistä älyävän hänen ajatuksensa, oli hänen täytynyt viimein lähteä puutetta pakoon kaupunkiin pyytämään sedältä apua Amerikan matkalle.
Lastenkodin Anen suosion hän saavutti varsin pian, luultavasti siitä syystä, että hän, vaikka olikin niin neuvoton ja harvapuheinen, kuitenkin toi edes hiukan nuoruutta ja miehuutta yksinäiseen ja ikävään Riben taloon. Ja Anella kyllä oli vielä syttyväinen sydän, joshan tuli vain osui oikein lähelle häntä, vaikka hän viimeiset viisi tai kymmenen vuotta oli ollut ihan välinpitämätön nuoruuden iloista ja sen sijaan koonnut kaiken huomionsa ja mieltymyksensä Ribeen tai oikeastaan hänen peruihinsa.
Hän siis suostui Antonin tahtoon ja lausui sen sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi todella ollut jotakin ja hän nyt olisi tehnyt suuren uhrauksen.
Ja Anton neuvottomuudessaan sanoi kiitollisesti:
"Se on oikein suurenmoista…"
"Lorua!"
"Niin se on … täytyy sanoa, että se on vähän…"
Mutta vaikka Ane itseään kuvailikin oikeaksi hyvyyden enkeliksi, niin osasi hän sen sijaan kertoa Antonille sedän inhottavasta oman voiton pyynnöstä ja itaruudesta. Hänellä oli tarkka silmä huomaamaan tätä hänen heikkouttaan.
Kohtapa kuitenkin näkyi Ribestä, että veri ei sentään ole koskaan niin ohutta, ett'ei se olisi vettä sakeampi.