Kuin setä ja veljenpoika olivat kahdeksan päivää istuneet ääneti nurkkakammarissa, tuli asia viimein kerrankin puheeksi. Ribe istui sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen suoraan eteensä ja Anton tuolilla oven suussa, silmät arasti maahan katselevina ja peukalot lakkaamatta keskenään leikittelevinä, paitsi milloin setä sattumalta lausui hänelle jonkun sanan, jolloin hän neuvottomasti nosti oikean kätensä suupieleen ikään kuin tukemaan vapisevia huuli parkojansa.
Mutta kuten sanottu, kuin oli kahdeksan päivää ollut mietintäaikaa ja sisällistä taistelua keltaisessa sohvassa, ukko Riben siinä istuessa vastapäätä tätä arvottominta kaikista arvottomista kerjäläisistä, ja kuin ukko oli moneen kertaan ehtinyt ajatella ja päättää, että tämä oli oleva ainoa kerta, kuin kukaan sukulainen tuli hänen vastuksikseen, teki Ribe ripeän päätöksen ja lupasi hänelle: sata taaleria!
Anton tunsi niin perin hämmästyvänsä, että olisi tahtonut vaipua kerrassaan maan alle. Ja sedän mielestä kului melkein liian paljo aikaa ennen, kuin hän, käsi sohvan pielessä, neuvottomalla tavallaan uskalsi änkyttää:
"Se on suurenmoista; niin, on se… Se totisesti on vähän…"
Tuskin ehti Anton ulos ovesta, kuin tohtori tunsi olevansa hyvin nälissään, luultavasti tuon katkeran sanan tähden sadasta taalerista, niin että hän arasti katsellen ympärilleen kiiruhti ikkunan luo ja pyysi sattumalta ohi ajavaa katupoikaa juoksemaan leipuriin ostamaan kymmenen killingin siirappileipää. Leipä tuli ja Ribe tarttui siihen niin arasti, kuin olisi se ollut varastettu, ja ahmi sitä, tuskaisesti katsellen aina välistä oveen päin. Saattoihan sieltä tulla Ane tai Anton ja tällainen tapaus voisi kiihoittaa heitäkin samanlaiseen tuhlaavaisuuteen.
Kuitenkaan ei Anton ruvennut saamaan ollenkaan toimeen lähtöä Riben talosta, vielä vähemmin matkaa pois koko maasta. Hän oli niitä miehiä, joiden ei ole helppo päättää nousemista tuolilta, jolle on kerran joutunut istumaan, eikä lähtemistä pois huoneesta, jossa kerran on. Sitä paitsi nyt olikin vielä kyökissä eräs, joka piti häntä kiinni.
Ja eräänä päivänä, jolloin kevätaurinko levitti elämäniloa kaikkialle ja kaikkeen, jolloin yksin Ribekin nousi ylös sohvasta ja astua hiiviskeli pitkin lattiamattoa, hän silloin sattui ikkunasta näkemään, miten hänen punakka, kaino veljenpoikasensa syleili hänen pyöreävartaloista, pienenlaista Aneansa ja toisella kädellään sipui suustansa pois suutelon jälkiä.
Ribe vihastui niin, että ajattelemattomuudessaan pisti kätensä suoraan läpi ikkunanruudun ja oli vähällä päästää kaksi hämmästyksestä suuriksi auennutta, ruskeaa silmää sekä kenkäharja-huulipartansa ja tekotukan menemään samaa vaarallista tietä.
Rakastavaiset pakenivat mehiläispesien taa eivätkä peljästyksessään oikein saaneet selville, mitä tuo rymäkkä oli.
Lastenkodin Ane läksi kohta kaupungille jollekin asialle.