Ja Ribe itse rauhoittihe tuota pikaa. Hänen tuli malttaa mielensä, kunnes Ane meni pois.
Se oli hyvin viisaasti mietitty, sillä Antonin, sen vaivaisen syntisen, sai kyllä pian kukistetuksi. Anton hiipi perin masentuneena tuolille uunin viereen ja uskalsi vähemmin kuin koskaan katsoa ylös. Ääneti ja huokaellen taipui hän kohtaloonsa ja tunsi täydellisesti tajuavansa, että oli palkinnut hyvää pahalla.
Hän ei vähintäkään vastustanut setänsä väitettä, että ainoastaan hänellä, sedällä nimittäin, oli oikeutta Aneen. Hän, heikko ja vanha, tarvitsi Anea eikä Ane saanut jättää häntä ennen hänen kuolemaansa.
Ymmärsikö Anton sen?
Kyllä.
Muistiko hän, että kaikki Ribet olivat eläneet hyvin vanhoiksi? Olihan Antonin isälläkin ikää kolmeyhdeksättä vuotta, kuin hän kuoli viime vuonna.
Kyllä.
Tahtoiko hän unhottaa Anen ja lähteä yksin Amerikkaan?
Kyllä.
Ja nyt heti!