Ola piti kesät talvet sinikirjaisia pumpulivaatteita, saman näköisiä kuin pikku tyttöjen kesäpuvut. Luultavasti hänellä oli alla lämpöisetkin vaatteet, mutta tuo ohut puku ei ollut koskaan vaikuttamatta. Talvella se hänen uusista uhreistaan tuntui ihan samalta, kuin olisivat nähneet hänen tallustelevan paljain jaloin lumessa.
Pukunsa vastakohtana piti hän kesät talvet vanhaa, paljaaksi kulunutta koirannahka-lakkia, jonka alta hiki jo aikaisin keväästä kuohui kuten kaikki muutkin kevätpurot ulkona luonnon helmassa.
Muuten oli Nilkku-Ola hyvin valkoverinen, pyöreäleukainen, joka aina oli huonosti ajeltu, ja tietysti ontuva, lieneekö se sitte ollut syystä vai syyttä. Sen tähden hän käyttikin keppiä, ja se oli aina uusi ja kotitekoa.
Alussa oli uusi pappi ottanut hyväntahtoisesti Olan vastaan, kuin hän tahtoi päästä sisälle asti ja puhella kahden kesken Omeyerin kanssa. Saattoihan mies parka olla noita hiljaisia Herran työmiehiä, joiden ulkomuoto useinkin on hyvin yksinkertainen.
Mutta sittemmin hänelle ei enää oltu läheskään yhtä kohteliaita. Harvoin häntä laskettiin etemmäksi kuin rappusille. Ja nyt arveli pappi syystä kyllä petoksen jo menevän liian pitkälle. Nyt totisesti piti toimittaa heidät ojennuslaitokseen, sekä mies että vaimo. Heidän ainoa tyttärensä piti viedä lastenkotiin.
Puoli vuotta sitte oli näet Nilkku-Ola eräänä lauantaina tullut pappilan ovelle kerjäämään. Viinan löyhkä tuli mukana hämmentämään kevään huumaavaa sulotuoksua.
"Rahaa et mitenkään voi saada tuollaisessa tilassa", sanoi pappi.
"Entä ruokaa?" kysyi Ola vähän nuhtelevasti ja huokasi hartaasti.
"Olisiko sekin mielestänne vahingollista?"
"Ei, ruokaa kyllä saat", vastasi Omeyer ja riensi toimittamaan.
Palvelustyttö toi vähän maitoa ja leipää ja pani puutarhapöydälle.