Ola istahti penkille, siirsi koirannahka-lakkinsa päästään pöydälle ja pyyhki hien pois otsastaan. Sitte pani hän kätensä ristiin ja huokaillen katsoi milloin ylös taivaasen, milloin alas maahan. Nähtyään viimein pastorin katsovan avonaisesta ikkunasta kartiinin takaa, piti hän pitkän ja juhlallisen ruokarukouksen, jossa oli minkä mitäkin Jeesuksesta, että hänkin oli kärsinyt ja elänyt kurjuudessa tässä maailmassa ja että häntä vielä nytkin halveksittiin hänen totisissa köyhissä seuraajissansa maan päällä.
Syötyä vielä sydämmellinen kiitos, joka päättyi syvään huokaukseen: "Ah Herra Jeesus, sinä tiedät, sinä tiedät, ett'ei ole helppo olla köyhä tässä maailmassa."
Pastori Omeyer tunsi mielensä tulevan levottomaksi. Eihän hän vielä tuntenut silloin miestä niin tarkoin, ehkäpä hän olikin erehtynyt, mitä viinan hajuun tuli.
Hän meni ulos ja siniruutuinen Nilkku-Ola katsahti häneen arvokkaasti, syyttävästi.
"Niin, nyt minä omasta puolestani voin tulla toimeen koko päivän, mutta vaimoni ja lapseni, herra pastori… Eiköhän laupiaan Jumalan tahto liene, että heidänkin tulee saada ruokaa pyhäksensä?"
"Minä en sinua oikein tunne", sanoi pastori. "Sinä ehkä joisit viinaan, mitä saisit."
"Niinhän nuo sanovat kaikki, jotka eivät raaski antaa mitään", sanoi
Ola puoli ääneen ja otti raskaasti huoaten lakkinsa.
Nyt täytyi pastorin tehdä jotakin ja hän sanoi:
"Saat kaksitoista killinkiä nyt ja joka lauantai leipään, jos joka kerran tulet näyttämään sen minulle. Ja nyt heti teemme ensi koetuksen."
Nilkku-Ola läksi tiehensä huokaellen ihmisten epäluuloisuutta.