Kohta hän sitte astua nilkutti takaisin ja hyvin vakavana näytti pitkää kahdentoista killingin leipäänsä, ja samalla tavalla hän teki joka lauantai puolen vuotta. Se tapahtui yhtä täsmälleen kuin sunnuntain seuraaminen lauantaita. Nilkku-Olan juonnista oli pappi kyllä saanut todistuksia, mutta hänen rahansa toki aina menivät leipään juomarin köyhälle perheelle.
Nyt äskettäin astui leipuri Svend pastorin virkahuoneesen. Hänellä oli jotakin puhuttavaa Nilkku-Olasta, joka varmaan vieläkin sai rahaa pastorilta.
Niin, kyllä se oli totta.
Ola oli kuusi kuukautta sitte tullut Svendin luo ja tahtonut leipää lainaksi ainoastaan neljännestunniksi, näyttääkseen sitä vain pastori Omeyerille, oli hän sanonut, rumasti irvistäen. "Ja kahta killinkiä tarjosi hän hyyrystä. Minä tietysti ajoin hänet pois, mutta nyt mielestäni pitää asian tulla ilmi kaikkein tähden, vaikka ei olekaan hyvä puhua kilpaveljestään pahaa. Minä olen nyt siitä asti nähnyt hänen joka lauantai tulevan Frantzenilta, leipä käsivarrella, ja vähän ajan päästä tuovan sen takaisin. Hänelle on siis teidän rahastanne jäänyt kymmenen killinkiä viinaan."
Tarkemmin tiedustellessa huomattiin asian olevankin ihan sillä tolalla. Ja sitte ei Nilkku-Olan tarvinnut enää kertaakaan astua pastorin pihaan.
Mutta pastori ei ennestään tiennyt Riitan olevan hänen vaimonsa ja kumppaninsa tuossa asioimisessa. Nyt tuli hänen vuoronsa kompuroida pappilaan ryöstöretkelle.
Eilen aamupäivällä saapui hän sinne. Häntä oli kohdannut suuri suru. Gummipäähine näytti melkein suruliinalta. Hänen miehensä oli maannut sairaana koko vuoden ja nyt kuollut. Siinä oli lakkaamatta rukoiltu ja veisattu virsiä niin kauan, kuin hän oli osannut puhua. Ja eukko itki katkerasti.
No eihän se ollut toivoton suru, arveli pappi, koska vainaja kuoli sillä tavalla.
"Tunsitteko häntä?" kysyi Riitta. "Se oli Per Breivik."
"En", vastasi pastori, koettaen turhaan muistella.