Sitte leipuri pyyhki kynän valkoisen hihansa alapuoleen ja hiipi pois varpaisillaan, ja kylänvouti pani testamentin piirongin laatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa, johon suostumukseksi Ribe vähän nyykäytti päätään. Mutta oli toinenkin pieni avain ja se riippui seinällä Riben sängyn kohdalla. Se oli kaikkein pyhimmän avain ja siihen Ribe viimeksi mielihyvällä katsahti. Sitte hän väsyneesti ummisti silmänsä.
Jo ennen kylänvoudin lähtöä alkoi Ribe houraella.
Anen sulkiessa ovea kylänvouti Voldin lähtiessä huomasi tämä, kuinka utelias Ane oli ja saattoi hänet suurimpaan jännitykseen sanomalla:
"Nyt voitte kiittää minua, neiti Olsen, että testamentti on tehty. Te olette ainoa, kuin tästä pesästä saa mitään."
Tämä epäselvä ilmoitus vaikutti Aneen varsin lumoavasti. Hän istui nyt kuin tytär hourailevan Riben sairasvuoteen vieressä itkien ja siunaellen häntä. Välistä unhottaessaan siitä tulevan palkan ihmetteli hän itsekin lapsellista hellyyttä, jota hän osoitti vanhusta kohtaan. Sillä hän oli todella samanlainen koko ajan, olipa siellä muita läsnä tai ei.
Sitte tuli joku laupeudensisar joka toiseksi yöksi auttamaan. Mutta sekä hän että Svöbestad olivat yhtä liikutetut tämän palvelijan rakkaudesta. Oli näet ihan mahdoton saada häntä lepäämään yhtäkään yötä. Ja maine siitä levisi yli koko kaupungin.
Itse hän kirjoitti onnestaan Antonille ja pyysi häntä tulemaan kaupunkiin auttamaan, sillä tohtorin sairaus oli varmaankin päättyvä kuolemaan.
Sitte hän meni noutamaan pastori Omeyeria, joka hänen kertomuksistaan alkoi jo saada oikein hyvää ajatusta Ribestä. Pastori luki rukouksen sairasvuoteen vieressä ja läksi, kerrottuaan Anelle etehisessä, miten paljo hänellä oli tekemistä.
Kun Omeyer sitte kaikkialla, missä kävi, ja varsinkin yksinkertaisissa kodeissa kertoi käyntiään Riben luona, saapui siitä maine viimein myöskin Espedal vanhuksen kuuluviin Timianintorin laidalle.
Hän oli nyt noin seitsemänkymmenen ijässä ja hyvin kutistunut. Pää riippui vielä syvemmällä rintaa vasten ja nutun kaulus seisoa törrötti niin korkealla niskassa, että tuskin näkyi päätä takaa päin. Mutta silmissä ja sydämmessä paloi sama pyhä tuli ja suitsia piti sama vahva käsi, joka oli ohjaava hänen sydäntään ja kulkuaan ihan viimeiseen asti.