Sen jälkeen käänsi hän valppaan katseensa koululapsi-joukkoon, joka oli kiivennyt Omeyerin jäljestä hautakunnaalle ja siitä uteliaasti katseli ja osoitti alas hautaan, kunnes joku heistä pudotti sinne kirjoitusvihon. Siellä se oli kukkien seassa arkun kannella, imupaperi erillään syrjässä. Selvästi näkyi vihon kannesta kuva: vihreä niitty, punainen lehmä ja sininen karjapiika, ja kuvan alla oli paksuilla, mustilla kirjaimilla: "Lehmä on — hyödyllinen täällä."
Mutta nyt Espedal kiipesi ylös kunnaalle ja ajoi, sateenvarjo toisessa ja keppi toisessa kädessä, koko kärpäsjoukon pois sokurilta.
Ja kaikki kaupungin akat seisoivat hautakummuilla korkeiden, keltaisten ruskoliljojen, punaisten tuoksuesikkojen ja lakastuvain lumikellojen keskellä, nostaen esiliinan nurkkaa tai hameenhelmaa kyynelpyyhkeeksi.
"Jumala siunatkoon sellaista köyhäin ystävää!"
Kaupunki oli näet niin rikas ja niin pieni ja köyhiä siinä niin vähä, että täytyi tulla suuret vuosirahat, kun tämä summa lisättiin Peder Bastin, Rasmus Klaudiuksen sekä Erik Legangerin ja hänen vaimonsa lahjoituksiin.
Lastenkodin Ane seisoi hänkin haudalla ja itki katkerasti, mutta niiden kyynelten syynä oli monenlaiset ristiriitaiset tunteet.
VII.
Hautakirjoitus.
Puhutaan toista ja tehdään toista.
Pastori Omeyer, joka oli haudalla puhunut niin kauniisti ja tarkoittanut niin hyvää niillä sanoillaan, että köyhäin sydämmiin piirretty hautakirjoitus oli paljon parempi kuin muhkeinkaan kirjoitus marmoripatsaassa, hän kuitenkin ensinnä ehdotti muistopatsaan pystyttämistä Riben haudalle.