"Ihmeellisintä on, että hän on Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär, eivätkä he tehneet koskaan muuta kuin kerjäsivät ja sieppasivat itselleen, mitä vain saivat", sanoi seppä.
Kylänvouti ei vastannut, eikä hän muutenkaan antautunut mihinkään keskusteluun vanhan ystävänsä Riben ahneudesta.
Olihan tavatonta hyvyyttä testamentata kolmekymmentä tai neljäkymmentä tuhatta taaleria kotiseutunsa köyhille, puhelivat kaikki ihmiset, yksin kaupungin ainoa sanomalehtikin.
Sitte vallitsi muutamia päiviä haudan hiljaisuus Riben talossa. Arkku oli tullut, ruumis oli nostettu siihen, myrtin oksia ripoteltu kääreille, ja punaisista neilikoista ja myrtistä tehty kukkakimppu oli pistetty hänen jääkylmiin käsiinsä.
Leipurin väki ja kaikki muut naapurit olivat käyneet ruumista katsomassa. Nyt ei enää ollut ketään odotettavana, kaikki oli hiljaista.
Ane nyt käveli yksin suruhuoneessa, ajatellen Antoniansa. Ja se neuvoton maamies parka johti monestikin hänen ajatuksensa valkoiseen Kristuksen kuvaan, joka oli alttarin päällä. Jotakin hänen ylevyytensä ja puhtautensa kaltaista se oli, kuin tuona merkillisenä yönä loisti Antonin silmistä. Miten hän oli suuri sinä pimeänä hetkenä! Ane tunsi sekä kunnioitusta että rakkautta häntä kohtaan. Ennen oli Ane katsellut häntä enemmin vain Riben sukulaiseksi ja perilliseksi, mutta nyt hän alkoi rakastaa Antonia itseään.
Hautajaispäivänä istui poikia ryhmissä hautuumaan rinteillä, muutamia tuoksuvassa ruohikossa, toisia ylhäällä pihlajoissa, joiden oksista he tekivät soittimia ja kaiuttelivat raittiisen kevätilmaan kimakoita vihellyksiänsä. Pienimmät kaivelivat hiekasta raakunkuoria lehmiksi ja hevosiksi leikkeihinsä.
He tuskin malttoivat leikistään lakata, kuin kuoripojat, yllä pitkät, mustat koltit, laulaen tulivat ruumissaaton etupäässä.
Pastori Omeyer piti haudalla pitkän puheen. Lähinnä häntä seisoivat kylänvouti ja kaupungin hallitusmiehet edustamassa vainajan perillisiä. Puhuja selitteli, miten kaunista on tehdä hyvää, kuinka monta sellaista "hiljaista" on, joita maailma ei tunne, ja kuinka Ribeä olivat kaikki hänen läheiset ystävänsä rakastaneet. Viimein hän sanoi, että rakkauden hehkuva kirjoitus köyhäin sydämmissä on parempi hautakirjoitus kuin kauneinkaan kirjoitus marmoripatsaassa, ja sellaisen kirjoituksen oli tämä vainaja itse piirtänyt haudallensa.
Sitte Espedal vanhus, joka tietysti myöskin oli läsnä, koskapa hänen mieluisin huvinsa oli käydä hautaanlaskiaisissa, painoi leukansa syvälle rintaa vasten ja alkoi veisata, pitäen lasiensa päällitse tarkasti silmällä kuoripoikia.