Kylänvouti kantoi messinkivanteisen arkun nurkkahuoneesen ja pudisteli sitä tutkistellen. Mutta eihän kukaan tiennyt, missä avain oli ollut. Lukko kai sitä paitsi oli mahdoton muuten avata. Neiti Olsenin piti lähteä noutamaan seppää.
Ane juoksi pois. Muutaman minuutin päästä hän palasi sepän kanssa, jolla esiliina riippui polvien alapuolella asti ja toisessa karvaisessa, nokisessa kädessä oli tiirikka, toisessa iso vasara.
"M-m-m", mutisi hän tutkistellessaan arkkua ja sen lukkoa. Työ kävi helpommin noin tietämättänsä mumisten, joka oli samaa kuin muilla työmiehillä raikas laulu. Ei, lukko ei auennut. Hänen täytyi käyttää vasaraa, sanoi hän, kylänvoutiin katsahtaen. Mutta arkkusesta ei sitte enää ollut mihinkään.
"Anna mennä", sanoi kylänvouti innoissaan. Ja yhä mumisten kohotti seppä vasaransa ja musersi yhdellä iskulla arkkusen niin kokonaan, että sen sirpaleet lentelivät setelitukkujen kanssa ympäri huonetta.
Mutta silloin sepän silmät aukesivat. Ja lastenkodin Ane löi pelkästä ihmettelystä kätensä yhteen ja huudahti: "Kukapa olisi osannut unissaankaan nähdä mitään tuollaista!"
Kylänvouti oli kyllä odotellut Ribeltä löytyvän enemmän kuin ne kuusi tai seitsemän tuhatta taaleria, mutta luettuaan nyt rahat ei hän voinut olla sanomatta Anelle: "Hyvä Neiti Olsen, te kun olette ollut niin kauan talossa, tottahan tiedätte, millä ihmeen tavalla hän on voinut koota näin paljon?"
Ja nyt tiesi Ane kertoa minkä mitäkin, eikä tämä hänen kertomuksensa ollut läheskään yhtä lapsellisen rakas kuin mitä hän puhui Riben ollessa kuolemaisillaan.
Ribe ei ollut lahjoittanut eikä tuhlannut mitään, ja monesti hän ei ollut suonut edes itselleen välttämättömintäkään. Jos hän puhuisi ilmi totuuden, niin oli Ribe ollut niin itara, että monesti he molemmat eivät olleet saaneet kylliksi syödäkseenkään. Ja vielä viime kesään asti oli hänen täytynyt auttaa Ribeä veneesen onkivapoineen joka maanantai, keskiviikko ja lauantai, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että hän ei tahtonut kuluttaa kolmea killinkiä kalaan torilla, kun sitä voi saada vedestä ilmaiseksi. Jos hän olisi saanut kalaa joltakin lahjaksi, niin hän kyllä olisi mieluisemmin istunut kotona sohvassaan, kun oli jo niin heikko.
Ja samoin oli monet muut asiat, joita Ane tahtoi olla kaikkein viimeisin tuomaan ilmi. Mutta huonoja rahoja nuo olivat, näyttivätpä kuinka hienoilta ja sileiltä hyvänsä.
Kylänvouti ja seppä olivat pois lähtiessään molemmat yhtä liikutetut Anen rehellisyydestä. "Sellaisia palvelijoita ei ollut joka päivä nähtävänä."