Anton käytti hyväkseen Anen poissa oloa, hiipi pois ja läksi maalle velkaiseen kotiinsa. Hän välistä oikein pelkäsi Anea. Viime yöstä alkaen oli Ane hänelle kuin paha henki, jota hänen välttämättä täytyi paeta.
Mutta samana yönä oli myöskin kehittynyt heidän välillensä uusi side, jota Anton tosin ei vielä oikein ymmärtänyt. Se oli tyytymättömyys sedän testamenttiin, Ane oli aavistamattansa tartuttanut sen Antoniin.
Anton pääsi siitä selville vasta sitte, kuin joutui kotiinsa ja kaikki siellä meni tavallista menoaan ja nuo hirvittävät öiset muistot alkoivat hälvetä.
Sedän sydämmettömyys häntä kohtaan alkoi tuota pikaa näkyä oikeassa valossaan raskaina työpäivinä. Nyt se ahdisti ja kiihotti häntä hänen astuessaan kuorman perästä, kaivaessaan suota tai märkänä juostessaan ruunaa niitylle ajamassa. Nyt se valtasi hänet ja vähitellen muutti vapisevan hymyn hänen leveän suunsa ympärillä nyrpeydeksi, nyt se rasitti koko hänen elämäänsä kuin raskas harmaa talvitaivas.
Eihän hän ollut lainkaan riistänyt Anea pois sedältä, ja sen tähden olisi sedästä pitänyt olla samantekevä, oliko hän Amerikassa vai ainoastaan kahdeksan peninkulman päässä maalla.
Miten Anton oli muuttunut. Hän mietiskeli nyt samaan tapaan kuin Ane. Ei hän nyt enää kaikkea, kuin tuli hänelle, pitänyt niin "suurenmoisena", vaikka vielä talonpoikain kesken käyttikin vanhaa puhetapaansa.
Tietysti heräsi hänessä usein toisiakin ajatuksia. Hänen omatuntonsa muistutti hänelle vikojaan sekä ajallisten hyvyyksien vahingollisuutta sielulle. Mutta hänhän ei enää tahtonut olla köyhä, vaan päästä rikkaaksi! Voi häntä!
Sitte hän taas ajatteli tylyä setää, joka nyt hänestä näytti vielä käsittämättömämmältä, hän kun ei tiennyt, miten suuttunut setä oli häneen. Ane kun itse oli lykännyt koko syyn Anton paran niskoille, oli tietysti jättänyt kertomatta sen hänelle.
Sen tähden sedän ahneus juuri enemmän suututti Antonia. Sillä olihan ilmi selvä, että setä ei ollut tahtonut suoda kellekään arkkusessa olevia rahoja. Hän olisi ottanut ne mukaansa, jos se vain olisi ollut hänen vallassansa.
Kuin Ane kylänvoudin seurassa lähestyi Riben taloa, astui leipurin vaimo lapsi käsivarrella, heidän luoksensa ja ilmoitti, että "se maanviljelijä, jonka Ane kyllä tiesi", oli lähtenyt kotiinsa; mutta Ane innoissaan ei ollut sitä kuulevinaan.