"Joko sinä itse sanot tuon kylänvoudille taikka sanon minä", alkoi
Anton puhua hiljaa, vaan jyrkästi ja viittasi kelloon.
Ane hämmästyi. Hän koetti taas sekä torumisella että hyväilemisellä vaikuttaa Antoniin. Kiivaudessaan viittasi hän siihenkin, että hänellä nyt oli jotain, vaan Antonilla ei mitään. Mutta Anton oli taipumaton.
Suuttumus setää kohtaan oli monta kertaa yön pitkään päässyt vauhtiin, jopa hyvin voimakkaastikin, mutta hyvän omantunnon tahtoi Anton pitää, vaikka hänen täytyisikin pysyä köyhänä koko ikänsä.
Hän ei itse tiennyt, mikä hyvä saarnamies hän oli, kuin levollisesti sanoi Anelle:
"Hyvä omatunto on parempi kuin raha sekä elämässä että kuolemassa. Minä opin kerran vanhalta täti Gertrudilta erään värsyn ja se on ollut mielessäni koko yön:
"On väärin koottu rikkaus
Kuin tuli helvetistä.
Sun omantuntos kuiskaus
Vaatiipi valvomista.
'Tee tili!' kerran sanotaan
Ja päätös tämä lausutaan:
'Tän' yönä sielus tahdon'."
Se vaikutti. Se muistutti Anelle mieleen Espeda! vanhuksen ja lastenkodin ja myös Jeesuksen ja perkeleen taistelun hänen sielustansa. Muisto toisensa jälkeen sukelsi esiin, varsinkin kirja varastavan tytön kuvineen, jonka alla oli sama värsy, kuin Anton juuri nyt luki.
Se värsy vaikutti, että hän melkein tunsi kunnioitusta Antonia kohtaan ja alkoi pitää hänestä toisella tavalla kuin ennen.
Mutta hetipä heräsi hänessä toinenkin miete. Hän johtui ajattelemaan, millaiseksi pyhimykseksi hän oli tuleva, jos hän kuin itse rehellisyys ilmaisi kaiken tuon rikkauden, josta ei kellään ollut aavistustakaan. Tottapa hän silloin sai jonkun palkinnonkin.
Ja nämä mietteet päättyivät siten, että Ane meni kylänvoudin luo ennen, kuin vouti vielä ehti lähteä aamukävelylleen, ja pyysi häntä kanssansa Riben taloon. Hän oli löytänyt lukitun arkkusen, jossa varmaankin oli rahaa. Paras oli kylänvoudin ottaa se haltuunsa Anen itsensäkin tähden, että hän pääsi koko huolesta.