"Sinä et saa!" huusi Anton.
Ane tuli ehdottomasti huomaamaan, että hiljaisinkin voi huutaa hädän hetkenä kovallakin äänellä ja heikoinkin käyttää voimiaan miehen tavalla.
"Mitä se sinuun koskee?" vastasi Ane epävarmalla äänellä.
"Jos sinä otat tai minä otan, niin yhtä vähän me saamme kumpikaan rauhaa."
"Me…"
"Pahuus tulee rangaistuksi, senhän olet itse nähnyt, eikä pidä myödä sieluansa rahasta. Saatettaisiinhan minut kutsua todistamaan sinua vastaan enkä minä koskaan tekisi väärää valaa," sanoi Anton pelottavan vakavasti, "en edes pelastaakseni omaa äitiänikään."
Ane jätti jo tinkimisen, pani setelit kiireesti arkkuun, lukitsi sen, avasi ikkunan ja heitti avaimen laiturin ylitse mereen.
No, sitte sai arkku olla siinä avaamatta ja kenenkään tietämättä. Ane arveli aikaa myöten kyllä vielä keksivänsä jonkun keinon.
Mutta vaikka hän olikin kavala ja kekseliäs, ymmärsi kuitenkin Anton kiusaajan yhä ahdistavan häntä.
Sen tähden tapahtui uusi kilvoittelu seuraavana aamuna, kuin he molemmat unettoman yön jälkeen tapasivat toisensa keltaisessa kammarissa.