Lastenkodin Ane kävi kiireimmiten noutamassa peitteen ja levitti sen Riben ruumiin päälle. Mutta ei sekään auttanut nyt, tuskinpa se olisi auttanut milloinkaan sellaista omaatuntoa vastaan kuin Antonin.
Ane torui ja houkutteli, mutta turhaan.
Ane tarjosi hänelle edes yhtä tukkua.
Ei, yhä ei.
Ane pisti setelitukun hänen taskuunsa. Mutta silloin Anton viskasi sen lattiaan niin, että setelit lentelivät ympäri kuin lehdet syksyllä ja riensi pois.
Ane kokosi setelit ja seisoi vielä ajatuksiinsa vaipuneena, kuin Anton, pahaa aavistaen, tuli takaisin.
"Ane," sanoi hän sydämmellisesti, "älä koske niihin sinäkään."
"Ole lörpöttelemättä", vastasi Ane. "Eihän voi antaa itseltään varastaa oikeuksiansa, kuten sinä annat, tyhmeliini!"
"Sinä et saa koskea niihin", sanoi Anton jyrkästi. Ja sitte hän puhui niin hartaasti ja niin lujan vakuutuksen sanoja, että Ane ei voinut niitä käsittää, vaan ainoastaan katsoi häneen. Oliko se tosiaan Anton vai joku muu?
"Älä pauhaa, akka!" vastasi Ane mahtavasti ja laski kätensä arkulle, niin kuin se olisi ollut hänen omaisuuttansa.