Hän asetti nyt arkkunsa ja kynttilän lattialle, laskeutui kumarruksiin ja luki rahat.
Kolmekymmentä nippua ja kymmenen uutta sadan taalerin seteliä jokaisessa. Kolmekymmentä tuhatta taaleria ja dukaatit lisäksi!
Ane astuskeli edes takaisin ihan kummastuksissaan. Niin paljoa rahaa hän ei ollut koskaan luullut saavansa nähdä yhdessä paikassa.
Mutta sitte tuli ajatus, kenenkä ne olivat.
"Hyvä Anton", sanoi hän ja pyöräytti häntä vähän, että hän tuli seisomaan selin ruumiisen. "Voiko kukaan sanoa, että nämä eivät oikeastaan kuulu meille? Ei hän tarkoittanut näitä, testamentatessaan kuusi tai seitsemän tuhatta taaleria kaupungille. Minä tiedän sen, minä olen ihan vakuutettu siitä, Anton. Sen tähden pitää sinun ottaa tämä arkkunen kanssasi maalle. Sitä paitsi ei kukaan muu kuin minä edes aavistakaan sen olemassa oloa."
Anton seisoi kuin kivettyneenä.
"Ei", vastasi hän jyrkästi, "sitä en tee, minä tulisin siitä onnettomaksi."
Ane ei ollut niin syvämietteinen, että olisi käsittänyt elämässä olevan sellaisiakin hetkiä, joina sekin luonne, jossa on kaikkein vähimmin itsenäisyyttä ja ryhtiä, voi saada sankarin uljuuden. Jos ei muu, niin ainakin pelko voi pakottaa ihmistä osoittamaan jyrkkää ryhdikkäisyyttä.
"Tottele sinä minua, Anton ja minä otan kaikki omaksi syykseni", sanoi
Ane mielistellen ja kiersi hyväillen kätensä hänelle kaulaan.
Mutta se ei auttanut. Anton piti vastaan molemmin käsin. Hän oli sekä kuullut että ymmärtänyt testamentin ja myöskin sedän tahdon. Ja vaikka hän tunsikin kärsivänsä vääryyttä ja oli siitä pahoillaan, niin ei hän kuitenkaan tahtonut ruveta varkaaksi, kaikkein vähimmin näin kammottavassa paikassa.