Anton sai tyytyä kellon toisella puolella olevaan tuoliin ja siitä hän hyvin ihmeissään katseli milloin setää, milloin hänen arkkuansa.
Arkkusessa oli paksuja setelinippuja ja pussissa dukaatteja varmaankin monta sataa.
Ane ei voinut nähdä kirjoituksia seteleistä. Mutta hänen täytyi saada niistä selko. Levottomana kuin kuumeessa koetti hän kiihottaa Antonia lukemaan numeroita, mutta ei hänkään nähnyt.
Niinpä heidän täytyi ottaa tulta. Ketäpä voisi kummastuttaa tulen näkyminen, koska tohtorin ruumis oli siellä. Voivathan ihmiset arvata palvelijalla olevan siellä minkä mitäkin järjestämistä.
Ane riensi ulos. Antonilla oli hyvä halu lähteä myöskin, mutta jäi kuitenkin paikoilleen istumaan yksin sedän ruumiin ja raha-arkkusen seuraan.
Tuota pikaa syöksyi Ane takaisin sisään. Antonin piti ruveta lukemaan, mutta nähtyään rahojen olevan sadan taalerin setelejä vapisi hän niin kovasti, että ei kyennyt liikahtamaankaan.
Niinpä hänen täytyi pitää tulta ja arkkusta ja Ane alkoi lukea. He olivat molemmat innoissaan nousseet seisomaan.
Anen selaillessa ensimmäistä setelitukkua kuului saappaan kanta-raudat kolahtelevan kapealla jalkakadulla ihan sen huoneen kohdalla ja paksu keppi jysähteli katukiviin.
Anton niin säikähti, että pudotti kynttiläjalan ja hiukset nousivat päässä pystyyn. Sillä hänestä näytti samalla, kuin setä olisi noussut istumaan. Ulkona seisoi vanha yövartia. Hän oli näet sattunut juuri siitä astumaan. Hän nieli peljästyksen hampaattomaan suuhunsa, kuin näki tulen äkisti sammuvan ja kuuli messinkisen kynttiläjalan kolinaa ja samalla muisti olevan ruumis talossa.
Ane torui ja oli ystävällinen vuorottain, sytytti jälleen kynttilän ja kuuli yövartian kohta astuskelevan edelleen.