Mutta lastenkodin Ane pani sormensa suullensa ja sanoi:
"Odotahan, kunnes tulee iltamyöhä!"
VI.
Arkkunen.
Kuin kello jo oli kymmenen iltaa ja Ane arvasi saattavansa olla huoletta siitä, ett'ei kukaan enää ollut tuleva heitä häiritsemään, viittasi hän salaperäisesti Antonia tulemaan kanssansa.
Keltaisen kamarin avain oli ovella, sillä Riben ruumishan oli siellä.
Antonia vavistutti sisään mennessä. Kuu pilkisti pilvien raosta ja puoli pimeässä näytti siltä, kuin sedän silmät olisivat luomiensa alta väijyneet heitä ja kuin vähän auki jäänyt suu olisi jäykän parran alta huutanut heille jotakin.
Myrsky sitä paitse tärisytti vanhoja ikkunoita ja kattokouruja niin, että Anton levottomasti kääntelihe milloin minnekin päin kuuntelemaan noita outoja valittavia ja koputtelevia ääniä.
Ane meni nurkkaan kellon luo, avasi sen kaapin ja otti sieltä messinkivanteisen pikku arkun. Sitte etsi hän vielä kaapin pohjalta pienen avaimen. Hän itse oli Riben kuoltua kätkenyt sen sinne ennen kuin kukaan ehti huomata sitä vainajan sängyn päällä ja kysyä, mihin se kuuluu.
Ane istui seljin ruumiisen. Hän oli niin jännityksissä, että ei muistanut Antonia ollenkaan.