Tämä teki niin syvän vaikutuksen, että yksin Antoninkin mielessä vähän välähti miehisen arvonsa tuntoa.
Ja Ane jatkoi:
"Viisisataa taaleria vain sille, joka on ollut kuin tyttärenä rikkaalla, vanhalla miehellä! Hyi sellaista häpeää! Niin, eikö ole ihan niin, kuin aina olen sanonutkin, että ahne pysyy ahneena ihan viimeiseen hengenvetoonsa asti?"
"Entä minä sitte?" kysyi Anton himokkaammin kuin kukaan olisi voinut luullakaan hänestä.
"Sinäkö? Etkö sitä jo käsittänyt? Et saa äyriäkään! Se on varkautta ja petosta, sitä se on! Hyi!"
"Enkö mitään?" jatkoi Anton tyhmistyen ja nostaen kätensä suupieleen.
Mutta hetkisen päästä sanoi hän vakavasti: "Pahuus tulee rangaistuksi!"
Ane ei ollut kuulevinaan.
"Se on juuri hänen kaltaistansa", jatkoi hän, "olla ihan tuntematta omaa lihaansa ja vertansa, ja myöskin sitä, joka on uhrannut elämänsä onnen hänen tähtensä. Minä olisin ainakin seitsemän kertaa voinut jo päästä hyviin naimisiin ja tulla onnelliseksi, jos en olisi hyljännyt niitä ajatuksia hänen tähtensä. Se on suoraan sanoen varkautta ja petosta!"
"Mutta maitahan!" Ja harmaista pikku silmistä välkkyi kavaluutta. "Tottele sinä minua, Anton, niin kyllä me keinon keksimme. Ei meiltä sentään saada niinkään varastaa kaikkea."
Anton katsoa tuijotti vain häneen.