Vold ei ymmärtänyt, että Ane oli toiveissaan pettynyt; sen tähden hän mielessään yhtyi palvelijan sanoihin. Riben rahat olivat saastaiset.
Mutta Anen katseet lentelivät ympäri seiniä ja kattoa kuin kissan, jolla on koira kinterillään.
He olivat pysähtyneet keltaisen kammarin ovelle. Ja heti, kuin Vold katosi ulos, otti Ane haltuunsa pikku avaimen seinältä Riben sängyn päältä.
Mutta pahastunut hän oli ja oikein suutuksissaan, sen huomasi Antonkin, kuin saapui samana iltana.
"Viisisataa taaleria!" nyyhkytti Ane, kädet puuskassa.
"Se on suurenmoista…" aikoi Anton tapansa mukaan vastata, sillä hän luuli tuota summaa omaksi perinnökseen.
Mutta Ane keskeytti ja tiuskasi:
"Älä nyt siinä matele, Anton, ikään kuin olisit koira ja ansaitsisit vain ruoskaa etkä yhtään rahaa. Etkö sinä ehkä ole hänen ainoa sukulaisensa? Etkö ole samaa verta ja lihaa kuin hän? Ole mies puolestasi ja pidä kiinni oikeuksistasi!"
"Niin, niin, mutta mitä olen minä ansainnutkaan saada?" yritti Anton taas puhumaan, käsi suupielessä.
"Tiedätkö, mitä minä tahtoisin?" sanoi Ane vielä jyrkemmästi. "Sitä, että olisin mies! Silloin minä totisesti toimisin, suolaisin silliä, rakentaisin, taistelisin … sotisin oikeuksieni puolesta… Minä tulisin rikkaaksi … ja sitte … sitte" — lisäsi hän halveksivasti — "saisit sinä minun naispukuni."