Lastenkodin Ane otti hänet vastaan juhlamielellä. Hän kun nyt oli ollut niin hyvä ja uhraavainen yöt päivät, luuli hän nyt voivansa näyttäytyä sekä Jumalalle että ihmisille. Hän ei ollut koskaan luullut voivansa niin iloisesti ja suoraan katsoa Espedalia silmiin.
Mutta maallikkosaarnaaja-vanhus tuli hyvin murheelliseksi, kuin kuuli
Riben olevan jo tajuttomana.
"Sinä olisit voinut käydä ilmoittamassa minulle, että täällä oli hätä tarjona, niin minä olisin tullut aikaisemmin."
"Hän ei huolinut maallikkosaarnaajista", sanoi Ane puolustuksekseen.
"Nälän hädässä", vastasi Espedal kumeimmalla äänellään, "sinun pitää kiiruhtaa antamaan leipää, etkä sinä saa katsoa, tarjotaanko sitä karkeasta työnyrkistä vaiko hienotekoisella tarjottimella. Leipä, leipä se siinä on silloin pääasia."
Ane oli vaiti.
Mutta Espedal rukoili kauan ja hartaasti, ei ainoastaan Riben, vaan myöskin Anen puolesta, joka viimein alkoi itkeä sekä katumuksen kyyneliä, että oli niin kaukana Jumalasta, että myöskin mielipahasta, että häntä katsottiin kadotetuksi olennoksi, vaikka hän juuri näinä aikoina oli ollut niin liikuttavan hyvä ja niin yli kaupungin ylistelty.
Kolme päivää kului, Riben tulematta tuntoihinsa. Kiiltävät, tajuttomat silmät katsoa tuijottivat vain tuleen samalla tavalla kuin viisikahdeksatta vuotta sitte, jolloin hän ne ensi kerran avasi. Vasta neljäntenä aamuna, 5 päivänä huhtikuuta, sulkeutuivat ne ainiaaksi kahdeksan vuotta aikaisemmin, kuin kukaan Ribe tähän asti oli kuollut.
Samana iltana tulivat kylänvouti Vold ja kassööri ja lukitsivat sineteillä piirongin ynnä kaikki, mitä muuta oli arvokasta, "vaikka neiti Olsen olikin kuin tytär talossa".
Sitte vouti kertoi hänelle noista viidestäsadasta taalerista ja mainitsi kaiken muun jäävän kaupungille, johon Ane nyyhkyttäen vastasi ihmettelevänsä, voiko kukaan luulla hänen pitävän lukua sellaisen itaroitsijan hyvyyksistä.