Kauhistuen katsahti hän taaksensa, kuin kivisirpaleet lensivät ensi iskusta, mutta oli kuitenkin kyllin rohkea tekemään työnsä päähän asti ja löi vielä kerran koko voimallaan vähän alemmaksi.
VIII.
Pahantekijä.
Koko hävitystyö oli tehty muutamassa silmänräpäyksessä, ja nyt Anton parka seisoi keskellä sitte seuraavaa syvää hiljaisuutta kauhistuksissaan teoistansa. Hiki vieri karpaloina alas hänen otsaltaan ja joka tuulenhenkäys ratiseviin lehtiin pani hänet ahdistuksesta vapisemaan.
Hän juoksi ylämäkeen pihlajain välitse, kiviaidan ylitse ja ulos kenttää pitkin. Mutta omatunto seurasi mukana ja sen ääni kuului yhä selvemmin.
Ja tyytymättömyys hänen suunsa ympärillä oli joka hetki muuttua itkuksi.
Hän astuskeli edes takasin, seisoi hiljaa ja mietiskeli, istui aidoilla ja kivillä, mutta ei saanut rauhaa. Hän tunsi, että hän nyt ei uskaltaisi edes katsoa Aneakaan silmiin.
Tällä välin yö pimeni yhä enemmän. Hän vaistomaisesti astui takaisin hautuumaata kohti, jonka poikki oli suorin tie kaupunkiin.
Päästyään aidan luo rykäsi hän, saadakseen enemmän rohkeutta, mutta samalla hänen silmänsä itsestään kääntyivät Riben hautaan päin.
Silloin tunkeutui hänen ahdistetusta rinnastaan heikko huudahdus ja tukka nousi kauhusta pystyyn.