Anton kuitenkin kotiin tullessaan huomasi suureksi huojennuksekseen, että Ane tänään oli toisella tuulella kuin hän oli odottanut. Hän ei lausunut sanaakaan Antonista eikä hänen vioistaan, mutta, mutta, mutta puhui sitä enemmän Riben ahneudesta ja liikuttavasta Jumalan sanan väärinkäyttämisestä.
Se oli oikea perkeleen kirjoitus tuo siinä hautapatsaassa. Sitähän
Anton toki ei voinut eittää.
Ei, ei hän voinutkaan.
"Ja senkö pitää saada siinä paistaa vuosi vuodelta senkin jälkeen, kuin sinä ja minä olemme kuolleet. Osaatko sinä sen selittää, Anton?"
Ei, Anton parka ei osannut sitä selittää.
Mutta tunnin päästä, kuin Ane oli mennyt jollekin asialle kaupungille, astua tallusteli Anton takaisin hautuumaalle. Ja omituista kyllä, se loistava kultakirjoitus veti puoleensa häntä samoin, kuin tuli vetää kärpästä vielä senkin jälkeen, kuin se jo on polttanut siipensä.
Oli niin omituista seisoa siinä ihan hautapatsaan edessä. Hänhän oli tähän asti katsellut sitä ainoastaan matkan päästä.
Hän voi vielä hämärissäkin erottaa kirjaimet ja tavasi vapisevin huulin molemmat raamatunlauseet.
Yht'äkkiä hän tunsi jotakin luiskahtavan pois jalkansa alta. Hän kumartui ja tarttui siihen. Se oli haudalle unhottunut rautakanki.
Ja silmänräpäyksellisestä mieleen johtumuksesta, kuin veri syöksähti hänelle päähän hänen kumartuessaan alas, iski hän, huulet vihasta vapisevina, rautakangen koko voimallaan tuohon kultakirjoitukseen.