"Mitäpä hän olisi muutakaan tehnyt?" vastasi taas Ane halveksivasti.
"Eihän hän voinut ottaa rahoja kanssansa hautaan."
Lastenkodin Anen ei ollut helppo olla vaiti, kuin kerran pääsi vauhtiin. Mutta mummot ojentautuivat niin varmasti ja katsoivat häneen niin terävästi, että Ane huomasi olevan viisainta väistyä pois ennen, kuin he ehtivät julistaa voi-huutonsa maailman pahuudesta ja kiittämättömyydestä.
Paremmin osasi Anton hillitä kieltänsä, vaikka suuttumus kuohuikin hänen sydämmessänsä hänen siinä seisoessaan haudan ympärille pystytettyä rauta-aitaa vasten.
Tosin hän vielä sanoi: "se on suurenmoista", mutta sydämmessään hän ajatteli, että sitä oli kerrassaan liian vähä.
Hän ei nyt enää voinut maksaa ei veroja eikä korkoja. Ja nyt olikin jo talo kaikkine huonoine kaluineen myyty nimismiehen toimesta huutokaupalla ja hän itse oli siinä kahden tyhjän käden varassa, ja yhtä laihana kuin hänen viimeinen, melkein nälkään nääntyvä lehmänsä, jonka lisäksi häntä paha kyllä suuttumus ahdisti joka kerran, kuin hän johtui ajattelemaan sedän rahoja.
Eivätkä nämä pahat ajatukset suinkaan olleet vähimmin vallalla nyt, kuin setää kunnioitettiin kaupungin hyvänä enkelinä ja suojeluspyhimyksenä.
Jospa hän nytkin saisi sata taaleria, päästäkseen Amerikkaan.
Hän oli taas käynyt lastenkodin Anen luona. Niin kauan, kuin Riben talo oli myymättä, sai Ane asua siellä. Ja hän otti Antonin vastaan hyvin ystävällisesti. Mutta eipä hän mitenkään voinut auttaa Antonia pääsemään noista kiusaavista ajatuksista.
Anton kammoi itseään ja ajatuksiaan, palatessansa kotiin hautuumaalta.
Ja Anea hän vielä vähemmin uskalsi ajatella, sillä hän varmaan oli tänään vielä kymmentä vertaa pahempi kuin tavallisesti. Olihan Anton hautuumaalla vähän etäämpää nähnyt hänen vihaiset silmäyksensä.