* * * * *
Seuraavana aamuna vallitsi yleinen hämmästys koko kaupungissa.
Hautuumaa oli tuota pikaa yhtä täynnä väkeä kuin eilispäivänä.
Konnantyö on kaiketi yhtä houkutteleva kuin urhotyökin.
"Tietysti ne ovat olleet raakoja, juopuneita merimiehiä", sanoi joku tulliherra. "Tässä kaupungissa nyt ei maksa vaivaa koettaakaan laittaa eikä istuttaa mitään yhteiseksi kaunistukseksi. Se on ihan mahdotonta."
"Siinä olette ihan oikeassa", vastasi hänen ystävänsä, koulun opettaja.
"Ei edes senkään vertaa kuin kivi tien varrella saa täällä olla rauhassa. Kaikki tuon roskajoukon pitää vetää alas lokaan. Kurittakaa te sitä väkeä aika lailla koulussa! Siinä täytyy alkaa ihan alusta."
"Kyllä minä sitä teenkin, mutta eihän ole ihmisten mahdollinen saada perin kelvottomasta mitään kalua."
"Viekää koululapset ulos kedolle ja opettakaa heitä istuttelemaan puita ja pensaita, niin saattepa nähdä, että he pian oppivat rakastamaan ja suojelemaan sitä, josta itse ovat nähneet vaivaa", neuvoi pastori Omeyer, joka sattumalta seisoi heidän takanaan.
Anton oli tällä välin mennyt kylänvoudin luo ja tehnyt tunnustuksensa.
Kylänvouti Vold muisti varsin hyvin vanhan Riben suvaitsemattomuuden etäistä sukulaistansa kohtaan. Ja hänhän oli, vaikka ei tuntenutkaan Antonia, innokkaasti puolustanut häntä, hänellä kun itsellään oli katkeraa kokemusta tällä alalla. Vold oli ylioppilas-aikanaan kärsinyt suurinta köyhyyttä sen tähden, että hänen rikas, lapseton tätinsä oli testamentannut koko omaisuutensa eräälle sisarensa tyttärelle, joka oli hänen suosikkinsa ja jonka sen tähden piti saada kaikki tyyni ja elää ylellisyydessä sill'aikaa, kuin hänen köyhät serkkunsa lueskellessaan laihtuivat niin, että luut pyrkivät ulos nahasta.