Ensi jouluna oli tämä serkku tosin ilosta lahjoittanut kummallekin miesserkulleen kultavitjat, mutta vuoden päästä hän sitte oli jo naimisissa ja hän tai oikeammin hänen miehensä tarvitsi rahaa muuhun.
Vold siis nyt tunsi suurta sääliä Antonia kohtaan, ja jos ei olisi ollut lakia eikä oikeutta, niin hän olisi heti paikalla antanut Antonille anteeksi, vaikka hänellä olikin oikeuden kultanauha lakkia kaunistamassa. Sydän loistaa usein kauniimmin kuin virkapuku yksin kylän voudillakin.
Mutta vaikka nyt täytyikin tulla tutkinto ja tuomio, niin kyllä se oli tuleva korvatuksi, siitä sai Anton olla vakuutettu. Hän lupasi toimittaa, että kaupunki korjuutti hautapatsaan ja panetti siihen vähän varovamman kirjoituksen.
"Sillä näettekös, hyvä Ribe, kuka hyvänsä olisi teidän sijassanne voinut suuttua. Minä oikein sydämmestäni säälin teitä … ja teen teidän hyväksenne, mitä suinkin voin."
"Se on oikein suurenmoista", änkytti Anton, jonka entinen nöyryys pääsi kokonaan voitolle tästä myötätuntoisuudesta.
"Suurenmoistako?" kysyi Vold kummastellen.
"Niin sitä se on … se totisesti on vähän… Ei, täytyy sanoa, että se on suurenmoista", puheli hän vielä etehisessä mennessään.
Iltapäivällä meni myöskin lastenkodin Ane kylänvoudin luo puhumaan sekä tohtorin ahneudesta että Antonin rehellisyydestä ja hurskaudesta.
"Eipä siltä, että minulla olisi mitään tekemistä hänen kanssansa, mutta totuuden pitää tulla ilmi, ja Herra tietää, että se mies on saanut kärsiä tavattoman kovaa kohtelua. Muuten minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssansa."
Ane olisi varsin hyvin saanut jättää sanomatta tuon valeen, sillä kylänvouti ilmankin puolusti Antonia niin lämpimästi kuin mahdollista.