Seuraavana päivänä tutkittiin häntä.
Kutsuttujen todistajain joukossa oli ensi sija haudankaivajalla, joka aikaisin aamulla oli nähnyt hävityksen ja käynyt sen ilmoittamassa. Hän kertoi nyt asian uudestaan hitaasti ja juhlallisesti:
"Oli aikaisin eilisaamuna kello kuuden tai puoli seitsemän paikoilla, en tiedä niin tarkkaan… Minä olin juuri juonut kahvia ja menin katsomaan ikkunasta. Näytti sumuiselta ja minä sen tähden käskin Rasmesta tuomaan vinniltä alas sadenuttuni…"
"Niin, niin," sanoi Vold, "tuota sinun ei tarvitse kertoa, ei se kuulu asiaan. Sinä siis menit hautuumaalle."
"Ei, ei, kyllä minun pitää kertoa oikein, miten se oli. Jos minulla ei olisi ollut sadetakkia, niin minä en olisikaan mennyt sitä tietä, sillä minä aioin toiselle puolelle kaivamaan Berndinen hautaa. Kerronko nyt siitä lähtein, kuin menin aidan ylitse, vaiko siitä, kuin tulin hautapatsaan luo? Minusta se on ihan sama."
"Ala sitte aidasta, ei siitä ole pitkältä hautapatsaalle", sanoi Vold.
"Minulla oli lapio olkapäällä, ja astuessani ajattelin: onhan nyt oikein lämmin eikä ole märkäkään, paras on jättää sadetakki tuonne katoksen alle. Ja niin minä teinkin. Mutta astuessani siinä nurmikkoa pitkin lipesin ja kaaduin ja olipa oikea onni, että en loukkautunut pahemmin, kun otetaan huomioon, mitä minulla oli kannettavana ja että rautakanki oli maassa selkäni alla. Siitähän jalkani juuri lipesikin. Ja siten minä tulin katsahtaneeksi hautapatsaasen, mutta silloin en ollut uskoa silmiäni; sillä tiesinhän, minkä näköinen se oli edellisenä päivänä, ja nyt se oli ihan turmeltuna."
Sitte Anton ihan menehtyneenä teki tunnustuksensa.
Haudankaivaja kuunteli ja nyykytti päätään ja mutisi koko ajan. Kylänvouti kehoitti häntä olemaan salaamatta mitään, ja kuin Anton sen tähden lopulla kertomustansa puhui valkeasta haamusta, joka astui rinnettä ylös, virkkoi haudankaivaja:
"Se oli varmaankin se valkea hevonen!"