Kirjuri katsahti ylös ja nauroi, kuulijat tekivät samoin. Ja kylänvouti koetti saada haudankaivajaa pysymään vaiti.
"Niin, se on tottunut pääsemään sieltä pois sitä tietä, yläveräjästä, ja siksi yöksi unhottui se ulos", sanoi haudankaivaja.
"Olehan vaiti, sinun vuorosi tulee sitte", keskeytti kylänvouti hymyillen.
"Hyh, sellaista tyhmeliiniä!" sanoi Ane suutuksissaan puoliääneen.
Tuo tietysti tarkoitti Antonia.
Mutta Anton sanoi hiljaisesti ja vakavasti:
"Se oli sittekin Jumalan lähettämä! Pietarin tykö lähetti hän kukon, minun luokseni hevosen… Se totisesti on suurenmoista…"
Tutkinto päättyi, tuomio tehtiin ja Anton sai vähäksi aikaa vankeutta. "Sitä ei paha kyllä käynyt välttää", sanoi kylänvouti. "Mutta minä lupaan teille, Ribe, että ne päivät tulevat hyvästi maksetuksi, ne toimittavat teille takaisin jotakin perinnöstä."
Lastenkodin Ane aavisti sitä. Sen tähden hän menetteli hyvin varovaisesti. Ei kenenkään pitänyt saaman huomata hänen ja Antonin välillä mitään erikoista.
Ainoastaan kerran kävi hän hänen luonansa tuona vankeusaikana. Ja se käynti vaikutti syvästi Aneen. Olihan toista ajatella jotakin asiaa kuin nähdä se elävänä edessänsä.