Ane oli kyllä ajatellut Antonia ja miten raskaalta hänestä vankeus tuntuikaan. Eikö hän paljon enemmin itse olisi ansainnut rangaistusta kuin Anton!
Mutta hyvin liikutetuksi Ane sittenkin tuli astuessaan pitkää käytävää, jonka seinässä oli monta numeroitua ovea, kuullessaan vanginvartian avainkimpun helinää ja nähdessään oven aukeavan sekä Antonin istuvan kovalla puupenkillä ja katsahtavan ylös vielä enemmän masentuneena ja sortuneena kuin ennen.
Suru ja yksinäisyys olivat tehneet syviä merkkejä hänen kasvoihinsa. Kädet riippuivat velttoina, sillä ei kukaan ollut ajatellut minkään työn toimittamista hänelle.
Ane olisi heti syöksynyt hänelle kaulaan, jos ei tuo; kiusoittava vanginvartia olisi koko aikaa pysynyt oven sisäpuolella.
Mutta kyyneleet hänelle tuli silmiin, ja sekin oli kylliksi Antonille.
Anen käynti ja se, että hän muisti häntä ja ajatteli häntä tänä masentavan surun aikanakin, se jo teki Antonin kiitollisemmaksi häntä kohtaan kuin mikään muu.
Ane tunsi sen samassa silmänräpäyksessä. Se oli jotakin niin lämpöistä ja suloista; ihmeellinen ilon ja onnen tunne täytti heidät molemmat.
Anton nosti kätensä suupieleen ja sanoi vilpittömämmin kuin milloinkaan ennen:
"Se on oikein suurenmoista…"
Eikä Ane nyt sitä vastustanut. Mutta hän sanoi nopeasti jäähyväset, sillä ei kenenkään pitänyt saada huomata heidän välillänsä olevan mitään erikoista. Siihen oli Anella omat syynsä.