Mutta päästyään ovelle ei hän voinut olla kääntymättä eikä sanomatta
Antonille:
"Sinä olet paljon parempi minua, Anton, vaikka istutkin täällä. Sinä olet paljon parempi kuin kaikki muut vapaat ja irralliset, se on varma."
Vanginvartian mielestä se ei ollutkaan liiaksi sanottu, sillä koko kaupunki tiesi kertomuksen Anton Riben surullisista vaiheista. Ja jos jury-oikeus olisi ollut häntä tuomitsemassa, niin hän ihan varmaan olisi tullut sekä vapautetuksi että kunnioitetuksikin.
Mutta Ane ei tahtonut saattaa ketään, kaikkein vähimmin kylänvoutia aavistamaan heidän välistä suhdettansa. Sillä siitä asti, kuin Ane oli jättänyt raha-arkun hänelle, luuli Ane huomanneensa, että hänkin oli voudinkin mielestä saanut osakseen liian vähän. Eihän viidensadan taalerin summa antanut kovinkaan paljoa korkoa vuodessa.
Antonin istuessa vangittuna olisi ensimmäisen puolen vuoden korot ollut pois maksettava. Ja ne, jotka niitä nyt saisivat, tulisivat saamaan koko vuosikoron, voisivatpa vielä olla melkein varmat, että se tulisi heille koko ikänsä.
Kaksituhatta taaleria nyt yhteensä karttui, ja oli päätetty jakaa ne kymmeneen osaan.
Koko kaupunki sai hyvissä ajoin tietää, mikä juhlapäivä nyt koitti, sillä kello viidestä kuuteen aamulla pyhitettiin se soittamalla kirkon kelloa.
Kaupunginvaltuusmiehille ehdotti kylänvouti, että testamenttaajan sukulainen Anton Ribe, saisi ensimmäisen osan, kaksisataa taaleria vuodessa koko ijäkseen. Tätä ehdotustaan puolusti hän lämpimästi kuvailemalla Antonin puutteenalaista tilaa ja hänen likeistä sukulaisuuttaan testamenttaajan kanssa.
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Toiseksi ehdotti hän, että toinen osa samoin elinajaksi annettaisiin testamenttaajan uskolliselle palvelijalle Ane Olsenille, jonka verraton rehellisyyshän se oli vaikuttanut, että suurin osa rahoista edes tulikaan kaupungin hyväksi.