Mutta sunnuntai-aamuna ennen kirkkoon menoa oli isällä tapana lukea saarna, sillä pappi viivytti kirkossa ainoastaan pari tuntia ja se oli kerrassaan liian vähä aamupäiväksi.
Puotipojalle ja Olalle hän luki hitaasti ja yksitoikkoisesti vähintäin tuntikauden.
Jos saarna vastoin luuloa loppui ennen yhteensoittoa, niin Anton viattomasti jatkoi sitä vapaasti, käsi suupielessä ja ruumistansa heilutellen.
Ane mieluisimmin asetti niin, että ei ehtinyt saada talousaskareitansa tehdyksi ennen kuin kirkkoaika alkoi.
Näin istuivat he eräänä pitkänperjantain aamuna. Raskaat, synkät sadepilvet tekivät mielenkin alakuloiseksi; Uuni savusi ja pikku Ola istui odotellen, että siitä tulisi tulipalo.
Mutta savu haihtui ja hän rauhoittui ja tuli rohkeammaksi. Puotipoika istui tulen edessä ja haukotteli niin, että kyyneliä tuli silmiin, joten hän näytti hyvin liikutetulta, ja sitä hän koetti saada Riben huomioon.
Ola heilutteli jalkojansa ja katseli kadulle, kadehtien kumppaneita, jotka, pitämättä vähintäkään lukua sateesta, joukottain riensivät ylämäkeen matkalla Svartemyriin etsimään ensimmäisiä hyyppäin munia.
Hetkisen tunsi hän kuitenkin mielessään jonkinlaista tyytyväisyyttä, että oli niin paljon jumalisempi muita. Noillahan oli muutamilla vaaleat housutkin pitkänäperjantaina. Hän katsahti hiukan hyvillään omia mustaverhoisia sääriänsä.
Kuitenkin hän ajatuksissaan seurasi muita poikia Suolaseen.
Suolanen oli pikkukauppias, joka myöskenteli happamia ja suolaisia tavaroita. Samassa pikku huoneessa, jossa leveä sänky oli, oli myös laskupöydällä ikkunan edessä silliä, pieniä viiliastioita ja kovaksi keitettyjä munia. Ja kartiinittomassa ikkunassa oli lasia vasten seisomassa savipiippu ja leipäkakkara, puodin ainoa kyltti.