Ravintolaa ei ollut koko kaupungissa, ei edes senkään vertaa kuin tuoli konttoripöydän vieressä. Kuin keskiluokan nuoriso tahtoi lirkutella, meni se Suolaseen ja söi kylliksensä kolmesta killingistä.
Ane oli usein varoittanut Olaa sellaisesta kevytmielisyydestä, ja nyt poika, kuin mieleen oli tullut tuo farisealaisuus, ajattelikin inholla kumppaneja. He varmaankin aikoivat mennä Suolaseen nyt pitkänäperjantaina.
Postillan saarna oli lopussa ja Anton Ribe oli jo pitänyt vapaan esitelmänsäkin, mutta ei kuitenkaan luullut vielä saaneensa asiaa kyllin selville.
Näyttääkseen nyt lapselle havainnollisesti Vapahtajan kärsimyksiä, otti hän nuppineulan, ainoastaan pienen nuppineulan, eikä mitään rautanaulaa, ja rupesi näyttämään pojalle, miten kipeästi se koski käteen.
Ja hän tosiaan pisti!
Poika vetäsi kauhistuen kätensä pois, parkasi ja väänsi kasvonsa rumiksi.
Samassa tuli Ane.
"Oletko hulluna?" huusi Ane kokonaan masentuneelle aviomiehellensä. "Voi miten toivoisin olevani mies! Miten minä silloin kasvattaisin poikaa! Sinähän turmelet hänet ihan kokonaan! Sinulla ei ole ymmärrystä enempää kuin tällä halolla… Onko koskaan ennen kuultu tuollaisia hullutuksia?"
Anton neuvottomana piti kättään suupielessä ja oli vaiti, oli ihan vaiti koko päivän.
Äiti oli ystävällisempi poikaa kohtaan jumalanpalveluksen jäljestä, mutta Ola pelkäsi isäänsä koko päivän, ja se oli tuskallista isälle.