Näin kasvoi poika isommaksi.
Isä näki välistä minkä mitäkin hänen kujeitansa, esimerkiksi kuin hän kerran meni aittaan ja aikoi vanhan tavan mukaan ottaa kulauksen kirsikkaviiniä.
Siellä oli kaksi astiaa rinnakkain ihan oven vieressä, toisessa kirsikkaviiniä, sellaista kuin talonpojille annettiin kaupantekijäisiksi, ja toisessa kirjoitusmustetta. Ja hyllyllä niiden välissä seisoi kaksi lasia, jalka rikki kummastakin. Kiireessä ja aitan pimeässä otti Ola viinin sijasta mustetta ja syöksyi sitte kauhuissaan puotiin.
Ja, kuten sanottu, tämä ei ollutkaan ainoa kerta, kuin isänsä sitä näki.
Mutta mitä enemmin äiti toimitti omantunnon virkaa pojassa ja mitä enemmin hänen levottomat silmänsä vartioivat pojan pienintäkin liikettä, sitä enemmin veltostui perin rehellinen Anton eikä viimein hennonut sanoa enää sanaakaan pojalle.
Tai ehkä hän ei uskaltanutkaan, ehkäpä tuo nuppineula yhä vielä pisti häntä.
Hän vain lempeästi silitteli pojan tukkaa ja varoittavasti pudisti päätänsä.
Mutta Ane menetteli ihan päin vastoin. Hän vartioitsi poikaa eikä luottanut vähääkään häneen.
Poika tunsi sen kyllä ja kosti.
Ane ajatteli usein, kuinka paljon parempaa kasvatusta poika nyt sai, kuin hän itse oli saanut pienenä ollessaan, hän, jota ei ollut koskaan toruttu, vaan pikemmin kiitetty jokaisesta pikku kepposesta. Ja olihan hänestä kuitenkin tullut niin hyvä ihminen.