Kuitenkin hän nyt koetti melkein yksinomaan epärehellisillä keinoilla saada poikaa masennetuksi, milloin hän teki jotakin.
Poika ymmärsi tuon varsin pian; ei kaikki ollut ihan oikein äidinkään puolella; sen tähden hän kartteli äitiänsä kilpailun oikeudella niin kuin kärppä kettua.
Jos äiti silloin heltyi kyyneliin asti ja yritti puristamaan poikaa rintaansa vasten, silloin poika tallasi hänen paraimmat tunteensa maahan. Silloin hänen vastauksensa osoittivat kaikkein suurinta kunnioituksen puutetta ja hänen viitteensä olivat kaikkein loukkaavimmat.
Ja jospa hän sitä usein katuikin ollessaan poissa äitinsä luota, niin kuin hän todella katui, niin tapahtui kuitenkin yhä uudestaan ihan samalla tavalla.
* * * * *
Ola oli nyt neljännellätoista vuodella ja asui puotipojan kanssa.
Oli talvi-ilta. Silloin tällöin liiteli alas joku lumihiutuva. Jääkylmä itätuuli alkoi puhallella ennustaen lumimyrskyä. Tuulispäitä kiiteli pitkin mäkeä kuin vallattomat varsat.
Maa oli lumeton, ainoastaan siellä täällä näkyi vähä valkoista.
Pölyä ja roskaa oli harmaana pohjana lumipaikkojen välillä, ja nyt ne tuulessa kiehtoutuivat ylös ihmisten silmiin ja asettuivat taas milloin mihinkin, tietämättä oikein mihin päästä rauhaan.
Heikkoa tulen valoa näkyi Riben puodista. Tosin siellä oli kaksi pientä lamppua puotipöydällä, mutta koko joukko sadetakkeja riippui niiden edessä, pimittäen tulta, joka ei valaissut enempää kuin kipunat, joita terävä hevosenkenkä löi kivikadusta.