Kaupungin ainoa torilamppu, joka riippui Riben nurkassa ja jota syötettiin öljyllä, oli jo sanonut hyvää yötä.
Saattoi paraiksi erottaa varjon näköiset haamut, jotka pimeästä tulivat
Rantakadulle, hiipivät yli torin ja katosivat Itäkadulle.
Jotakin mustaa tuli toisen torimatamin luo. Lyhdin valossa voi erottaa hänet matami Ribeksi nahkakauluksineen ja hyvine käsivarustuksineen. Niin, niin, hänellä kyllä oli lämmin ja hyvä.
Hän tahoi Gravensteinin omenia kuuden killingin edestä ja pani kaksitoista-killinkisen torimatamille käteen. Mummo luki omenat lyhtitulen edessä, mutta, ollen tylsynyt jo sekä näöltä että muilta aistimilta, seisoi sitte puhellen ja kaivellen rahalaatikkoaan, kunnes antoi matami Ribelle kaksitoista-killinkisen takaisin.
Lastenkodin Ane katsahti siihen lähellä lyhtiä ja hämmästyi, mutta oltuaan vähän aikaa neuvottomana pisti sen äkisti täyteen kukkaroonsa.
Ennen kuin hän sieltä ehti takaisin omalle ovelle, oli jo kaikki voitettu ja unhotettu.
Joku ostajatyttö tuli ovessa vastaan, kori kädessä, ja Ane näki Olan menevän rahalaatikolle. Hän oli siis ollut tekemässä kauppaa yksinänsä, sillä ei Ribeä eikä puotipoikaa näkynyt siellä. Ane pysähtyi hiukan ovelle katsomaan sadetakkien välitse.
Kas niin, jotakin välähti! Voiko se olla mahdollista? Kuin Ola pudotti rahoja laatikkoon, lensi jotakin kirkasta, hopearahan näköistä ilmaan ja Ola sieppasi suullaan ihan kuin koira sille viskattua leipäpalaa.
Tuo oli hirvittävää taitoa, jos se oli totta. Eikä lastenkodin Ane epäillyt sitä ollenkaan.
Hän syöksyi esiin, suoraan Olan luo, tarttui häneen kiinni ja tiuskasi: