Ane katsoi mahtavasti kolmeen mieheen ja hänen silmänsä sanoivat: "minun pitäisi olla mies."
Sitte hän jälleen läksi ulos. Hän ei ollut unhottanut ensimmäistä asiaansa.
Nyt hänen täytyi kulkea pilkko pimeässä, sillä torimatamit olivat juuri lähteneet kotiinsa. Viimein hän pääsi monta nurkkaa kiertäen pappilaan.
Pastori Omeyer oli juuri voimistelemassa lukuisan perheensä nuorimpain jäsenten kanssa suuressa kyökissä kaikkein, sekä palvelijain ja lasten että oman itsensäkin, suureksi huviksi.
Se kyllä soveltui varsin hyvin hänen luonnolleen, mutta täytyypä kuitenkin aina ihmetellä sitä isää tai äitiä, joka osaa asettua lastensa kannalle eikä ainoastaan leikitellä kaikkein pienimpien kanssa, vaan myöskin mellastella niiden kanssa, jotka ovat vallattomimmillaan, olla heidän paras leikkikumppaninsa sekä talvi-iltoina suuressa huoneessa että kesällä ulkona kedolla ja alhaalla rannassa, sekä tulla heidän ystäväksensä, jonka seuraa he kaipaavat.
Se suojelee pienokaisia paljolta pahalta ja se säilyttää paljon hyvää suuremmissa.
"Vai niin, sinäkö se olet, Ane?" sanoi pastori ystävällisesti, hypähti ylös lattialta ja pudisti itsestään pois tomun.
Niin, Ane se oli, ja hän tahtoi nyt niin mielellään vähän puhella pastorin kanssa.
Omeyer juoksi vihreän lampun luo niin kiireesti, että oli kaataa kumoon sekä lapset että palvelijat, sytytti sen ja astui viimein edeltä huoneesensa, näyttäen tulta ja tietä matami Ribelle.
Siellä nyt huolestunut äiti alkoi avata sydäntänsä. Hän kertoi suoraan kaikki poikansa kujeet ja näpistelemiset pitkin vuosia. Oli aivan omituista huomata, miten erittäin tarkkaan hän oli pitänyt poikaa silmällä ja miten hyvä hänen muistonsa oli.