Mutta nyt Ola oli jo niin suuri, että äiti alkoi kadottaa toivonsa ja välistä peljätä pahinta rakkaasta lapsestaan. Olan viekkaus ja varkauteen taipumus olivat tänään oikeen peljästyttäneet häntä.
"Mitä pitää minun tehdä, herra pastori? Hän on minun ainoa lapseni.
Mitä voin minä tehdä?" Ja hän itki katkerasti,
Omeyer oli vaiti ja mietti. Anen oma nuoruuden historia oli tämän kertomuksen aikana yhä tarkemmin johtunut pastorille mieleen.
"Ei mikään uhri ole niin suuri, että en olisi valmis sitä tekemään, jos vain pojastani voisi tulla hyvä ja onnellinen ihminen. Minä olen usein ajatellut niitä kauniita sanoja, jotka lausuitte pojan pienenä ollessa, että 'lasten onni on kaunein iltarusko vanhempien taivaalla'. Se minulle johtui taas mieleen, kuin näin, miten hupaista teillä oli lastenne kanssa kyökissä. Mutta meillä ei lainkaan ole samoin. Jospa kuitenkin tietäisitte, miten minä huolehdin Olan puolesta yöt päivät! Minä elänkin ainoastaan häntä varten."
Nyt Omeyer katsoi olevan sopivan hetken ryhtyä vastaamaan.
"Kyllä minä tiedän, mitä sinun pitää tehdä", sanoi hän lempeästi, mutta vakavasti.
"Tiedättekö tosiaankin?"
"Kyllä … mutta oletko valmis siihen uhraukseen?"
"Olen", vastasi Ane kiihkeästi.
"Sinun täytyy uhrata itsesi."