Mikko metsähän pyrki vaan,
Vaikk' ei housuja ollutkaan.
Mut äiti makkarasuolesta
Mikolleen laitteli housuja.
Nyt meni metsähän Mikkokin,
Kuin oli päässynnä housuihin.
Ylpeys on Mikon housut omat,
Makkarahousut uudet, somat.
Tämä äkki muutos oli melkein liikaa Omeyerillekin. Hänen täytyi sivaista otsaansa.
"Olipa hyvä, että hän viimeinkin meni", sanoi poika.
Mutta sitte hän kohta jatkoi:
"Ei nyt maksa vaivaa leikkiä sinun kanssasi, isä; sinä vain seisot ja mietit etkä näe mitään."
* * * * *
Ane tosiaan rupesi huolellisesti pitämään vaaria itsestänsä tämän jälkeen ja hänellä olikin siinä ihan kylliksi tekemistä, sillä hän ei ollut rahtuistakaan parempi poikaansa.
Ja poika huomasi sen. Hän sitä ihmetteli ja mietiskeli, kun äiti ei enää huolinutkaan ottaa häntä kiinni kepposistaan vaan ainoastaan piti vaaria itsestään.
Ja poika ikään kuin tunsi siitä jo jotakin kunnioitusta äitiänsä kohtaan.