Ane oli viime ajat ollut hyvin äänetön, itseään hillitsevä, hyvä ja huomaamaton pojan vikoja sekä kätkeytynyt piiloon, milloin hellyys ja itku tahtoivat päästä voitolle. Mutta nyt hänessä tuntui mahtavaa, vastustamatonta vavistusta.
Ola huomasi sen, katsahti arasti puotipoikaan ja oli juuri ryhtymäisillään hänkin vapisemaan.
Silloin Ane nielemällä tukeutti itkun tulon ja sanoi ripeästi ja vapaasti: "hyvästi, Ola!" Mutta ei sanaakaan muuta.
Ola vähän hämmästyi eikä saanut lähteneeksi. Oli ihan kuin hän ei vielä olisikaan ollut valmis. Hän nosti purjekangaskääröä, kohautti vähän arkkua ja tunnusteli taskujaan, siinä hämillään odotellessansa.
Hän mielestään ei ollut koskaan niin rakastanut äitiään kuin juuri nyt.
Ane tunsi sen sanomattakin, tunsi yhä selvemmin joka silmänräpäys ja sanoi: "Nyt sinun pitää lähteä, ne odottavat jo."
Silloin Ola meni äitinsä luo, otti häntä kädestä, ja se tuntui äidistä suloiselta ihan sydämmen pohjaan osti. Pois päin kääntyneenä sanoi poika: "Hyvästi, äiti, voi nyt hyvin!"
Nämä sanat ikään kuin sisälsivät kiitollisuutta siitä, että äiti voi hillitä itseään, kunnes hän oli poissa.
Ja niiden kaiku ikään kuin ilmasi, että hän kyllä tiesi äitinsä sittemmin itkevän, vaikka hän ei sitä nyt tehnyt muiden nähden.
Isä seisoi puodin ovella ja käänsi lukon avainta toisten astuessa ohitse sekä liittyi ääneti seuraan, maahan katsellen kuten tavallisesti. Hän aikoi kiiruhtaa alas laiturille ennen Olaa, mutta ei saanut.