Ola sanoi ystävälliset jäähyväset hänelle, ja Anton piti päänsä kumarruksissa, mutta katsahti sentään arasti ylös ja sanoi hiljaa: "lähde Jeesuksen nimeen! onnea matkalle!" Samalla nousi käsi totuttuun tapaansa suupieleen.
Ola oli jo tarttunut vasemmalla kädellään airoon ja oikeata heilutti jäähyväsiksi puotipojalle ja isälle sekä äidille, joka välistä näyttihe avonaisesta ikkunasta, välistä piirtyi kartiinin taa itkemään ja rukoilemaan.
Iltapäivällä tuuli kääntyi länsiluoteesen ja koveni kovenemistaan. Nyt se puhalsi suoraan maata kohti, mutta laiva luultavasti jo oli kyllin kaukana merellä, ett'ei sen tarvinnut peljätä rantakareja.
* * * * *
Neljännestunnin matkan päässä länteen päin kaupungista oli Vardehougen.
Sieltä näkyi aukeaa merta pitkälti ja laajalti länttä kohti.
Vardehougen oli kanervikkokunnas, täpötäynnä harmaita kiviä, kooltaan noin lampaan ja lehmän suuruisia. Hämärässä ne näyttivät ihan karjalaumalta, mutta päivän valossa ei siellä läheskään ollut niin kaunista eikä romantillista.
Sinne ylös astua ponnisteli Ane vastatuuleen. Hän kyllä koetti saada niin paljon suojaa kivistä kuin mahdollista, mutta kuitenkin täytyi hänen pitää muhviaan suunsa edessä, ett'ei kokonaan henki salpautuisi.
Hämärä jo varjosti maata ja merta. Kuitenkin näki Ane vielä, miten kovasti laineet kuohuivat pitkin koko rantaa ja ulompanakin, sillä saarien takana oli vielä peninkulman matka kiviä ja luotoja merelle päin.
Tyynellä ilmalla ne pilkistivät maininkien pohjista ylös mustankiiltävinä ja pyöreäselkäisinä kuin valaat; mutta myrskysäällä näyttivät ne pitkältä jonolta vedenalaisia räpytyslaitoksia, jotka roiskuttivat vettä korkealle ylös ilmaan.
Pauhu kuului alas rantaan asti, mutta siihen, jossa Ane seisoi, kuului se oikein kammottavalta.