Pari kiveä tuolla alempana rinteellä alkoi liikkua. Niin, voipa kyllä odottaa melkein mitä hyvänsä sellaisessa myrskyssä täällä ylhäällä aukean meren rannassa, mutta tokkohan se sentään voi kiskoa irti kiviä ja kanervia?
Ei, tuollahan näkyi kaksi oikeaa lammasta! Ihan lähellä kuuli Ane myrskyn ulvonnan seasta halkinaisen lampaankellon kilinän. Ne näyttivät myöskin niin mielellään pyrkivän kiviröykkiön siimekseen ja katselivat ihmetellen Anea. Hän vaipui ajatuksiinsa, mutta lampaat katselivat häneen niin omituisesti, että hänen täytyi herätä niistä.
Nyt oli jo melkein ihan pimeä, mutta vielä näki Ane korkeiden aaltojen vierivän rantaan leveinä ja valkoisina kuin mahtavat lumikinokset.
Hän oli jossakin ennen nähnyt jotain sellaista suurta ja valkoista pimeässä … niin, nyt hän muisti. Se oli kirkossa sinä iltana, kuin hänet päästettiin rippikoulusta; se oli alttarivaate ja suuri Jeesuksen kuva.
Onnellinen ajatusten yhdistys Ane paralle. Hän alkoi muistella mitä Omeyer oli sanonut edellisenä päivänä, että valkoinen aaltojen kuohu saattoi myöskin olla alttarivaate. Ja sille alttarille, jota se vaate peitti, tahtoi Ane mielellään uhrata poikansa, jos Jumala pelastaisi hänen sielunsa.
Ja kuin pilvet hetkiseksi hajosivat ja länsipuoli yht'äkkiä valkeni, luuli hän näkevänsä Jeesuksen tulevan astuen vettä myöten.
Hän hypähti, sillä joku samassa koski häneen takaa päin; meren pauhussa eivät kuuluneet mitkään heikommat äänet.
Se oli Anton, jota myöskin oli levottomuutensa vetänyt tänne ylös. Hän piti hyvin arasti kättään suupielessä.
Ane veti hänet kanssansa kiviröykkiön siimekseen. Rakkaammasti ja lempeämmästi, kuin Anton oli nähnyt pitkään aikaan, kiersi Ane kätensä hänelle kaulaan, nojasi hänen rintaansa vasten ja alkoi itkeä.
Viimein hän sanoi: