"Jospa me vain voisimme olla sellaiset, kuin meidän pitäisi olla, Anton, ja pitää vaarin itsestämme … varsinkin minä … niin, varsinkin minä … silloin kyllä Jumala pitää huolen pojastakin. Sillä minä nyt äsken ihan omin silmin näin Jeesuksen astuvan tuolla merellä."
"Se on oikein suurenmoista", vastasi Anton. "Se totisesti on vähän…"
Ja Anton oli oikeassa. Yksin Anekin hyväksyi nyt hänen sanansa.
Sitte he yhdessä läksivät hiipimään rinnettä alas.
Heidän takanansa välkkyi etäällä "Suurkiven" majakkatuli ikään kuin valvova äidin silmä yöllä — synnyinmaan ja kodin äidinsilmä.
XI.
Kurittaja.
Puolen vuotta tulivat kirjeet hyvin säännöllisesti Olalta. Sitte tämä kuusitoista-vuotinen poika karkasi Newyorkissa laivasta ja läksi amerikkalaisella laivalla pitkälle matkalle Itä-Indiaan, Austraaliaan ja Länsi-Amerikkaan.
Kului nykyään ainakin kuusi kuukautta joka kerran välillä, kuin mustakiharainen pikku postimies poikkesi pistämään kirjettä Riben puotiin.
Joka kerran lupasi Ola palata kotiin ensi matkan jälkeen, nyt kun olivat rahat lopussa eikä siis millä tulla, ja joka kerran äiti vapisevalla kädellä kirjoittaen pyysi häntä tulemaan.
Mutta viime kirjeessä ei ollut enää mitään puhettakaan kotimatkasta, vaikka se muuten kyllä oli hyvin ystävällinen. Se kuului näin: