"Rakas äiti!

Kun olen niin kauan ollut kirjoittamatta, niin nyt tänä iltahetkenä kirjoitan kirjeen, rakas äiti, sinä kysyt mikä on syynä kun en koskaan kirjoita, en minä tiedä mitään syytä se on vain välinpitämättömyyttä, minä sain sinulta kirjeen ja kahden päivän perästä tuli konsuli tänne ja kysyi oliko täällä ketään nimeltä O. Ribe. Minä tulin esihuoneesen ja silloin hän sanoi minä sain kirjeen äidiltäsi ja hän pyytää minua etsimään sinua ja kysymään minkä tähden sinä et kirjoita kotiisi. Kuin hän sanoi että minä en ollut kirjoittanut kotiin kokonaiseen vuoteen, koski se sydämmeeni enkä saa mitään rauhaa ennen kuin kirjoitan. Oli ihan kuin joku olisi minussa sanonut kirjoita kotiin. Niin rakas äiti minä pyydän anteeksi välinpitämättömyyttä jota olen osoittanut sinua ja isää kohtaan, mutta minä koetan tulla paremmaksi. Minä ensi viikolla menen huvilaivaan, niin että minun tulee hyvä olla tänä kesänä. Me tulemme purjehtimaan vaan kerran ja kahdesti viikossa niin että minä välistä ehdin käydä tervehtimässä ystäviäni. Koko talven purjehtelin minä täällä ja on hirveän kylmä helmikuussa pestauduin höyrylaivaan ja menin Baltimoreen, ja palatessa sain kuumeen että piti jäädä maalle niin että kuuteen viikkoon en ole kyennyt työhön. Mutta toivon että Jumala antaa minulle terveyden niin tulee parempi. Nyt minä lopetan kirjoitukseni tällä kertaa ystävällisellä tervehdyksellä kaikille. Hyvästi, voikaa hyvin tulevan kerran käy paremmin. Terveisiä kaikille terveisiä isälle terveisiä puoti Rasmukselle hyvästi

Ole Ribe."

Siihen loppuivat kaikki elon merkit lapsesta. Äiti kuunteli ja tähysteli. Ei, ei kuulunut, ei näkynyt mitään.

Hän kirjoitteli ja kyseli. Ei! Kuollut tai elävänä haudattu.

Ane tuli heikkohermoiseksi ja äänettömäksi ja saattoi välistä kärsimättömästi tiuskata Antonille siitä, että hänkin oli yhtä vaiti juuri nyt, ei puhelemalla eikä muulla tavoin huvittanut hänen suruista mieltänsä.

Ikään kuin Anton ei aina olisi ollut vaiti. Ikään kuin ei Ane itse olisi aina puhunut ja huvittanut sekä itseään että Antonia. Mutta tiuskumisesta Antonin kurkku kutistui tietysti vielä ahtaammaksi. Hän ei olisi nyt mitenkään voinut saada yhtäkään sanaa kuuluviin suustansa eikä nostetuksi silmiään ylös maasta, vaikka olisi uhattu surmata hänet.

Monen vuoden kuluttua viimein eräs merimies kertoi puhelleensa Ola Riben kanssa Lontoossa tanssisalissa. Mutta minkä näköinen hän oli ja miten törkeästi hän jutteli, sitä merimies ei ruvennut kertomaan.

Mieli raskaana hoiperteli Ane Omeyerin luo. Milloin tuntui liian vaikealta, täytyi hänen aina mennä sinne.

Ja Omeyer itki yhdessä Anen kanssa. Hän ei muuta voinut.