Mutta sitte pastori alkoi astuskella edes takaisin lattialla ja vähitellen nähdä kaikkea toisessa valossa.
"Rohkeutta, Ane, rohkeutta! Jokin ääni minussa sanoo, että kaikki on vielä kääntyvä hyväksi."
Ja Ane mennessään kotiin kuiskasi itsekseen:
"Onpa sentään hyvä, että on sellaisia ihmisiä maailmassa!"
Ken nyt näki lastenkodin Anen, olisi tuskin enää tuntenutkaan häntä. Ei hänen ulko-olemuksensa ollut juuri suuresti muuttunut, mutta koko hänen sisällinen ihmisensä, koko hänen mielensä.
Antonin luo oli kuoleman enkeli tullut, kuin hän vasta oli viidenkymmenen ijässä. Mutta hän ei ylpeillyt Ribein ijän pituudella, vaan läksi hiljaisesti kuolemaan niin, kuin oli hiljaisesti vaeltanut elämässäkin ja arvostellut kaikkea suurenmoiseksi ihan viimeiseen hengenvetoon asti.
Niin oli Ane jäänyt ihan yksin taloon. Puodin antoi hän pois vouralle.
Ja sitte, niin, sitte hän teki ripeän päätöksen, rupesi suurin määrin tekemään, mitä jo ennen oli tehnyt hiljaisuudessa. Hän alkoi kokoamisen sijaan kylvää, antaa, auttaa ja ilahuttaa toisia — se tuli nyt hänen työksensä, hänen elintehtäväksensä.
Omeyer oli enemmän kuin koskaan hänen oikea kätensä sekä päätöksiä tehdessä että niitä toimeen pannessa.
"Nyt on Ane Ribe todella kääntynyt", sanoi hän vaimolleen. "Paras todistus siitä on se, että hän on alkanut keventää kukkaroaan."