* * * * *
Oli kylmät tammikuun päivät heikkoine, vaan jäätävän kylmine itätuulineen. Aurinko oli vähän aikaa ylhäällä, ja silloinkin sitä peittivät keveät, pehmoiset pilvet kuin valkoharmaat lammaskatraat taivaan lakeuksilla.
Himmeä talviaurinko levitti hopeavalkoista välkettä laineille, jotka nousivat ja laskivat taivaan valkoharmaata laitaa vasten.
Oli niin sanoen kuutamonkaltaista merellä ihan keskellä aamupäivää.
Lähempänä korkeata kukkulaa, jonne Ane Ribe joka päivä meni katselemaan kotirannan avoimesta ikkunasta ulos aukealle merelle, lähempänä loistavaa nientä oli hopeanvalkoinen väri ikään kuin tiheämpää.
Luodot ja saaret olivat umpipeitossa kylläisiä, valkoisia kalalokkeja, ja hyökylaineilla oli valkoinen kuohukaulus joka saaren ylöspistävän pään ympärillä.
Veneitä, jaaloja ja jahteja, jopa höyrylaivojakin oli siinä kosolta ja kaikki ne olivat päältä ja sivuilta valkoharmaina sillin suomuksista. Ja kalastajat kivillä hänen allansa vetivät nuottaa lähemmäksi, että heidän veneissä olevat kumppaninsa saisivat suurilla kahden tynnörin haaveilla ammentaa ylös hopealta välkkyviä kaloja. Kalastajatkin välkkyivät perlemon kaltaisilta sadelakista aina saappaihin asti.
Yksin ajelematta jääneet kasvotkin olivat hieroutuneet täyteen hopeata.
Ainoastaan ihka uudet, keltaiset öljykangasvaatteet loistivat tuota yleistä, yksitoikkoista hopeanharmaata pohjaa vasten kuin voikukat.
Kuusitoista vuotta oli siitä, kuin silli viime kerran kävi täällä päin! Ja nyt olivat melkein kaikki tottuneet sillinpyytäjät menneet pohjoisemmaksi, Kinnin tai Islannin seutuihin.