"Hm — kylmä ilma niin vietävästi!… Luuvalo…"
"Se kyllä paistuu pois etelässä, viivan toisella puolella. Minä lähetän teille pullon neilikka-arrakkia, Jakobsen — hikoiluhoitoa varten. Tulkaa sitten minulle ilmottamaan, auttoiko se."
"Miksei, perämies! Hm — milloinkas me sitten — tarkotan Alert…"
"Siinäpä sinä olet, senkin!…"
Perämies siristi silmiään, ja Jakobsen teki samoin.
Jakobsenista olisi tullut onneton leskimies, jos Alert tosiaankin olisi lähtenyt merille ilman häntä.
— Miehistö oli jotensakin ennallaan, melkein kaikki olivat kotoisin Laurvigin, Stavaernin ja Ny-Hellesundin paikkeilta. Stewardi palasi Laurvigin hotellista, ja ruotsalainen, joka alkujaan oli ottanut pestin Göteporissa, mutta ei milloinkaan keksinyt tilaisuutta päästä kotiin talvisaikaan, "soitteli jälleen kuin metso keulapakalla", kuten kirvesmies sanoi.
Kulkipa Rejer sitten öljytakkiin ja sadehattuun puettuna kannella — hatunparras mesaanipuomin tasalla — tai hoitipa hän peräsintä sysipimeässä yössä koiranvahdin aikaan, aina pysyi kaksi asiaa varmana, yhtä varmana kuin hänen kiinnipuristetut huulensa ja terävä leukansa: ensinnäkin, ettei hän tällä kertaa aikonut palata kotiin palkattomana kuin avuton nauta, ja toiseksi, että hän oli päättänyt käyttää pitkään matkaan kuluvaa aikaa lukeakseen ja käytännössä oppiakseen koko sen merenkulkutiedon, joka maissa vaadittiin perämiehentutkintoa varten.
Alahangan vahti oli päässyt vuoroltaan ja kömpinyt kannen alle. Ennen puoliyötä oli ollut aika kiperää; nyt kuurot hiukan hellittivät ja silloin tällöin näkyi uudenkuun reuna kiitävien pilvien lomasta. He olivat viidettä vuorokautta matkalla, ja Rejer hoiti peräsintä yövuorolla.
Hän ihmetteli hiukan nähdessään perämiehen olevan vielä kannella; hehkuva nysä nenän alla hän käyskeli edestakaisin pimeässä. Tavantakaa hän pysähtyi mesaani- tai isonvantin luo ja tuijotti avaruuteen.