Kaiketi hän tahtoi saada selkoa säästä ja kuunvaiheesta, koska katseli niin pitkään ja useasti taivaalle. — Oivallinen mies! Merimies läpikotaisin — ei mene makuulle, ennenkuin on saanut säähuomionsa suoritetuiksi, mietti Rejer.
Hän oli juuri ohjannut Alertin erään ärjyaallon halki, kun perämies tuli hänen viereensä.
"Kuulehan, Rejer!" kysyi hän matalalla äänellä, samassa kopistaen nysänsä tyhjäksi polveansa vasten, "kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä taalariako minä sinulta lainasin?"
"Ettekö muista, kahdeksan…"
"Niin, aivan niin! Minä vain merkitsen nyt muistiin velkojani — niitä on monta erää, saat uskoa. — Mutta onhan minulla nyt kaksi vuotta, joina voin kitkuttaa ja saituroida. En aio enää viedä satamapaikoissa maihin killinkiäkään — hirteen minut, ellen nyt nipistä ja näpistä, niin että saumani natisevat. Sillä tavoin tehden minä palaan kotiin toimeentulevana miehenä. Kuulehan, Rejer, sinun pitäisi nyt myöskin hieman hoidella raha-asioitasi."
"Niin on aikomus, perämies!"
"Sittenpä meitä onkin kaksi saituria, niin kuivat kumpainenkin, että meistä voisi tulen irti hieroa.
"Sanohan, Rejer! Tunsithan sinäkin tykkimiehen väen?"
"Miksi te sitä tiedustelette?" kuului terävä vastaus.
"Luuletko paikkakunnalla olleen — tyttären kosiskelijan?"