"Mistä minä tietäisin, perämies!" — ja samassa hän väänsi tuimasti peräsintä — "onpa se ahne vastatuuleen, porsas!" — Perämies seisoi ajatuksissaan peräpartaan vieressä, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet kannen alle.
Rejerille rakeiden ropse tuli aivan sopivaan aikaan. Kun hän seisoi siinä jääneulain ikäänkuin tunkeutuessa poskiin ja tulehtuneisiin silmäluomiin, oli hänessä itsessään päässyt irti ainakin yhtä ankara rajuilma.
Miksi perämies tuota kysyi? — Mitä syytä perämiehellä oli vakoiluunsa?…
Vai niin! Vai aikoo saada tilinsä järjestykseen… säästää ja kitkutella. Vai niin, vai niin…
Siinä oli tunne, jota hän ei ollut tuntenut koskaan ennen elämässään.
Tanssi alkoi kuumentaa!
Hän näki edessään neidon kullanvälkkeisine hiuksineen, uljaana ja kauniina ja kasvoissa se ominainen ilme, joka niissä oli ollut hänen hyvästellessään.
Merimieskö? E-hei! ei hän sellaisesta huoli! — hymyili hän ivallisesti. Mutta eihän se raukka jaksa vastustaa komeata perämiestä, joka tekee vallotuksia kaikkialla, minne ilmestyneekin.
Hänen miehekseen! Jotakin siihen tarvitaan, ystäväni Lind. — Vai niin… sellainenko sinun asiasi olikin!
Ankaran ärjyaallon Rejer sai kestettäväkseen sillä vahtivuorolla, — huomion, joka oli sitäkin painostavampi, kun hän oikeastaan ei nähnyt siihen sen pitemmälle kuin meren pimeyteen. Hänelle oli yhtä epätietoista, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam saattoi arvella. Vain yhden seikan hän näki: että Lind oli iskenyt silmänsä tyttöön.
Rejer alkoi pitää perämiestä tarkoin silmällä. Hän ei tosiaankaan ollut enää oma itsensä. Miehet kuulivat häneltä tuskin kunnon sanaa. Ja muutenhan juuri hän osasi aina keksiä iloa, kun kävi olo liian happameksi; hän tahtoi, että kaiken piti käydä kuin tanssi. Siksipä hän voikin tehdä miehilleen mitä hyväksi näki, solmita heitä kuin silkkistä nenäliinaansa. Hieno ja reipas kaikessa sekä maissa että matkalla — aivan kuin komentosiltaa varten syntynyt — kyllä Rejer tuon hyvin ymmärsi.