— Nyt veti kapteenikin viimeisen huokauksensa alhaalla kajuutassa käskien yliperämiestä pitämään tarkoin silmällä karikoita Fredriksvaernin satamansuun ulkopuolella. Hän uneksi olevansa lähellä kotipaikkaansa.
Kirvesmies kääri hänet Norjan lippuun, asetti virsikirjan hänen povelleen ja kun painot oli kiinnitetty jalkoihin ja isämeidän luettu painui kapteeni Intian valtameren pohjaan.
Rejer huomasi huolekseen, että tuuli alkoi kiihtyä. Jos tulisi myrsky, niin he olisivat aivan avuttomia. Mutta ensimmäinen vaikutus näytti onnekkaalta, sillä useat etukannella maanneet alkoivat nyt liikuskella.
Rejer oli tähän aikaan huomannut ihmeellisten tunteitten nousua itsessään. Ne liittyivät mielikuvaan, josta hän ei voinut irtautua — ajatukseen, jossa hän ei halunnut viipyä, mutta joka yhä palautui — yhä! — ja joka sai hänet suorastaan inhoamaan itseänsä…
Yliperämies Lind makasi kojussaan; hänessä oli tuskin enää henkeä…
Jos hän kuolisi? — Jos sattuisi niin!…
Silloin hän voisi jälleen päästää valloilleen kaikki ajatuksensa ja tunteensa, jotka täytyi tukahduttaa, koska…
Niin, jos tuo ystävä sattuisi kuolemaan…
Se, joka oli kotiin jäänyt, oli hänelle kallis kuin syvin sydänveri! — kaikui hänessä kauan kahlehdittu, mutta nyt vapautunut tunnustus. Hän seisoi tuijotellen tuohon mielikuvaan. Siihen sisältyi kokonainen elämä — koko tulevaisuus…
Sitten hänet valtasi niin voimakas itsensäpilkka ja itsensähalveksiminen, ettei hän tiennyt voivansa tehdä mitään sen parempaa kuin hypätä mereen, jotta laiva vapautuisi sellaisesta halpamaisesta koirasta!